Mä olen menettämässä otteen.
Oon syvällä, ihan liian syvällä.
"Hei älä pelkää elää", oli viimeinen neuvo
Jonka yöllä sulta sain, en tiedä uskonko
Mun on nähtävä joka nurkka, tietää paksuus jään
Mä oon kuolemankielissä aina, kun mä nojaan elämään
Mul on vaikea, villi mieli, joka pannan tarvitsee
Mä painin sen kanssa, kunnes se itkee ja häpee
Siis kaksi syytöntä syntymässä; minä ja mun pää
Tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään
Elämä vie, elämä tuo
Ensin kädestä syö, sit sielusta juo
Ja selinpäin mä tahalteen jäin
Jo elämän puun ja helvetin näin
"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin", vielä mulle tokaisit
Mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit
Sul on vastassa kaksi meitä; minä ja mun pää
Tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään
"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin", sä mulle tokaisit
Mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit
Viikko kattaus
tiistai 5. elokuuta 2014
Tiistai 29.7
Kävin elämäni ensimmäisillä treffeillä miehen kanssa, joka ei alunperinkään herättänyt minussa mitään sen kummempia tuntemuksia. Miksi ylipäätään lähdin juuri hänen kanssaan? Hyvä kysymys. Kai olin jo niin uppoutunut omaan kurjuuteeni että päätin repäistä kertaheitolla. Oli ihan ok, mutta uusintakierrosta en välttämättä jää kaipaamaan.
Keskiviikko 30.7
Tilattiin pitsaa, Syötiin Se, Lihottiin. Katottiin leffaa. Miksi puhun monikossa?
Torstai 31.7
Tuijotin pitkästä aikaa pelkoa silmiin. Kävin Prismassa. Ostin suoristussuihkeen. Kävelin prismasta mummille, juteltiin. Päätin lähteä sieltä moikkaamaan pappaa hoitokotiin kun nyt samalla sain kyydin. Sieltä vielä kaupassa käymään. Joku ihana nainen tarjoustalon kassalla: 'Ompa ihana tukka, älä suoristele sitä turhaan!' Oli kuulemma kampaaja vielä. Hetken ehdin iloita, tulin kotiin, näytin iskälle yhtä päivällä ottamaamme kuvaa, niin: 'Onks sul joku peruukki?' Eräs ihana naapurini moikkasi minulle pitkästä aikaa.
Perjantai 1.8
Nojaa. Käytiin koirapojan kanssa lenkillä, heitettiin broidi sen bänditreeneihin ja lähdettiin käymään mökillä. Illalla soitin S:lle joka oli juhlimassa paikallisten ystäviensä kanssa. Eiliset Treffit olivat kuulemma menneet hyvin. Pari kaveria teki yllätyssoiton ja pyysi kahville. En mennyt.
Lauantai 2.8
Pitkä lenkki päivällä. Olin eilen sopinut erään vanhan ystäväni kanssa että nähtäisiin pitkästä aikaa. Sitä paniikin määrää ennen meidän tapaamista! Googletin jopa hakusanoilla 'Mistä puhua vanhan ystävän kanssa?' Hiljaisien ja epämiellyttävien hetkien välttämiseksi. Olin aivan kauhusta kankea. Vaihdoin vaatteita satakertaa, muutin kampausta vähintään yhtä monta kertaa. Soitin S:lle hätäsoiton. Hän kannusti ja sanoi että hyvin Se menee, ei hätää. Kävimme kaverini kanssa ensin terassilla, sitten moikkaamassa yhtä tuttua jota en ollut aikoihin nähnyt. Koko illan aikana näin yhteensä jopa kuusi entistä tärkeää ja ei niin tärkeää ystävääni. Viimeisen kohdalla tunsin oloni vaivautuneemmaksi eniten. Se oli eräs tyttö jonka kanssa mulla on joskus ollut jotain kismaa. En oikeasti muista että mistä edes oli kyse, muistan vain tunteen joka vaivasi vieläkin: Oloni oli piinaava ja epämiellyttävä hänen seurassaan. Tyttö oli karistanut raskauskilonsa nopeasti ja veti antoisasti röökiä muodittomassa outfitissaan. Puolen tunnin tapaamisen aikana sain sanottua väliin pari hassua kommenttia joista molemmilla kerroilla sanani juuttuivat kurkkuun. Tytön täytyi toistaa minulta hämillinen ja huvittunut ilme kasvoillaan että mitä olin sanomassa. Päivä oli antoisa, uuvuttava, stressaava ja ahdistava. Silti siinä oli myös paljon positiivista, pystyin keskittyä jotenkuten muuhunkin kuin pakkoajatuksiini ja ylitin yhdessä päivässä monta sosiaalista pelkoani. Tunsin pääseväni takaisin sekunnin murto-osaksi entiseen elämääni. Elämään, jossa ympärilläni oli ihmisiä.
Sunnuntai 3.8
Tylsä aamupäivä, ajattelin. Poissaolokohtaukset jotka eivät siis ole varsinaisia kohtauksia jatkuivat aina aamusta iltaa kohti voimistuen. En silti jäänyt lepäämään laakereilleni. Otin pyörän alleni ja poljin keskustaan, Istuskelin kirjastonpihalla lukemassa monta tuntia. Oikeasti aikaa oli kulunut korkeintaan 2h, mutta Se tuntui ikuisuudelta poissaolevan, stressaavan oloni takia. Kaikesta huolimatta nautin kuumasta hellepäivästä. Illalla lauantailta tuttu kaverini tuli moikkaamaan minua. Istuttiin siinä penkillä ja juteltiin, välillä aika yksipuolisesti. Mulla oli ihan hirveä vessahätä joten jätin pyöräni lukkoon, nousin kaverin kyytiin, pyörähdettiin Nesteellä ja kaupassa. Nesteen vessoilta tultuani kaveri avasi minulle autonoven ja kysyi irvistellen: 'Hypppääkö nätti tyttö kyytiin?' ja laittoi Hurriganesin pauhamaan. Kotiin päästyäni katsoin 'People Like Us' leffan ja juttelin eräälle kiinnostavalle tyypille. Tyypille, jonka kanssa mulla ei koskaan voisi olla mitään.
Maanantai 4.8
Heräsin ja samantien äiti huikkasi lähtevänsä mökille ja kysyi tulisinko mukaan. En epäröinyt, kävin kaupasta hakemassa aamupalaksi limua ja valmissalaatin, joka myöhemmin levisi lattialle avatessani maustepussia hampailla. Muut uivat, saunoivat ja nauroivat, minä kuvasin. Olin silti ihan tyytyväinen osaani. Illalla katsoin saman leffan kuin eilen, nyt tosin äidin kanssa.
Tiistai 5.8
Muistamattomuus syöpyy alitajuntaani. Olen stressaantunut ja tiedän että juuri tällaisilla hetkillä en saisi miettiä yhtään enempää. Tein tämän listauksen jotta voisin luntata tapahtumia jos Se olisi aiheellista. Tai onhan Se aiheellista minulle. Jokapäivä yritän muistaa vähintään viikon takaisia asioita. Minua pelottaa, etten kohta enää muista, miltä mikäkin kokemus sillä hetkellä tuntui. Yritän pitää niistä kynsin ja hampain kiinni pakottamalla itseäni kertaamaan asioita. Uudestaan ja uudestaan. En ihmettele jos en kohta enää pysykään perässä. Kukapa pysyisi jos aivot kävisivät yhtenään ylikierroksilla... Minulle Se on arkipäivää.
Lauantai oli viikon paras päivä. Sunnuntaikin ihan ok. Ja Torstai.
Kävin elämäni ensimmäisillä treffeillä miehen kanssa, joka ei alunperinkään herättänyt minussa mitään sen kummempia tuntemuksia. Miksi ylipäätään lähdin juuri hänen kanssaan? Hyvä kysymys. Kai olin jo niin uppoutunut omaan kurjuuteeni että päätin repäistä kertaheitolla. Oli ihan ok, mutta uusintakierrosta en välttämättä jää kaipaamaan.
Keskiviikko 30.7
Tilattiin pitsaa, Syötiin Se, Lihottiin. Katottiin leffaa. Miksi puhun monikossa?
Torstai 31.7
Tuijotin pitkästä aikaa pelkoa silmiin. Kävin Prismassa. Ostin suoristussuihkeen. Kävelin prismasta mummille, juteltiin. Päätin lähteä sieltä moikkaamaan pappaa hoitokotiin kun nyt samalla sain kyydin. Sieltä vielä kaupassa käymään. Joku ihana nainen tarjoustalon kassalla: 'Ompa ihana tukka, älä suoristele sitä turhaan!' Oli kuulemma kampaaja vielä. Hetken ehdin iloita, tulin kotiin, näytin iskälle yhtä päivällä ottamaamme kuvaa, niin: 'Onks sul joku peruukki?' Eräs ihana naapurini moikkasi minulle pitkästä aikaa.
Perjantai 1.8
Nojaa. Käytiin koirapojan kanssa lenkillä, heitettiin broidi sen bänditreeneihin ja lähdettiin käymään mökillä. Illalla soitin S:lle joka oli juhlimassa paikallisten ystäviensä kanssa. Eiliset Treffit olivat kuulemma menneet hyvin. Pari kaveria teki yllätyssoiton ja pyysi kahville. En mennyt.
Lauantai 2.8
Pitkä lenkki päivällä. Olin eilen sopinut erään vanhan ystäväni kanssa että nähtäisiin pitkästä aikaa. Sitä paniikin määrää ennen meidän tapaamista! Googletin jopa hakusanoilla 'Mistä puhua vanhan ystävän kanssa?' Hiljaisien ja epämiellyttävien hetkien välttämiseksi. Olin aivan kauhusta kankea. Vaihdoin vaatteita satakertaa, muutin kampausta vähintään yhtä monta kertaa. Soitin S:lle hätäsoiton. Hän kannusti ja sanoi että hyvin Se menee, ei hätää. Kävimme kaverini kanssa ensin terassilla, sitten moikkaamassa yhtä tuttua jota en ollut aikoihin nähnyt. Koko illan aikana näin yhteensä jopa kuusi entistä tärkeää ja ei niin tärkeää ystävääni. Viimeisen kohdalla tunsin oloni vaivautuneemmaksi eniten. Se oli eräs tyttö jonka kanssa mulla on joskus ollut jotain kismaa. En oikeasti muista että mistä edes oli kyse, muistan vain tunteen joka vaivasi vieläkin: Oloni oli piinaava ja epämiellyttävä hänen seurassaan. Tyttö oli karistanut raskauskilonsa nopeasti ja veti antoisasti röökiä muodittomassa outfitissaan. Puolen tunnin tapaamisen aikana sain sanottua väliin pari hassua kommenttia joista molemmilla kerroilla sanani juuttuivat kurkkuun. Tytön täytyi toistaa minulta hämillinen ja huvittunut ilme kasvoillaan että mitä olin sanomassa. Päivä oli antoisa, uuvuttava, stressaava ja ahdistava. Silti siinä oli myös paljon positiivista, pystyin keskittyä jotenkuten muuhunkin kuin pakkoajatuksiini ja ylitin yhdessä päivässä monta sosiaalista pelkoani. Tunsin pääseväni takaisin sekunnin murto-osaksi entiseen elämääni. Elämään, jossa ympärilläni oli ihmisiä.
Sunnuntai 3.8
Tylsä aamupäivä, ajattelin. Poissaolokohtaukset jotka eivät siis ole varsinaisia kohtauksia jatkuivat aina aamusta iltaa kohti voimistuen. En silti jäänyt lepäämään laakereilleni. Otin pyörän alleni ja poljin keskustaan, Istuskelin kirjastonpihalla lukemassa monta tuntia. Oikeasti aikaa oli kulunut korkeintaan 2h, mutta Se tuntui ikuisuudelta poissaolevan, stressaavan oloni takia. Kaikesta huolimatta nautin kuumasta hellepäivästä. Illalla lauantailta tuttu kaverini tuli moikkaamaan minua. Istuttiin siinä penkillä ja juteltiin, välillä aika yksipuolisesti. Mulla oli ihan hirveä vessahätä joten jätin pyöräni lukkoon, nousin kaverin kyytiin, pyörähdettiin Nesteellä ja kaupassa. Nesteen vessoilta tultuani kaveri avasi minulle autonoven ja kysyi irvistellen: 'Hypppääkö nätti tyttö kyytiin?' ja laittoi Hurriganesin pauhamaan. Kotiin päästyäni katsoin 'People Like Us' leffan ja juttelin eräälle kiinnostavalle tyypille. Tyypille, jonka kanssa mulla ei koskaan voisi olla mitään.
Maanantai 4.8
Heräsin ja samantien äiti huikkasi lähtevänsä mökille ja kysyi tulisinko mukaan. En epäröinyt, kävin kaupasta hakemassa aamupalaksi limua ja valmissalaatin, joka myöhemmin levisi lattialle avatessani maustepussia hampailla. Muut uivat, saunoivat ja nauroivat, minä kuvasin. Olin silti ihan tyytyväinen osaani. Illalla katsoin saman leffan kuin eilen, nyt tosin äidin kanssa.
Tiistai 5.8
Muistamattomuus syöpyy alitajuntaani. Olen stressaantunut ja tiedän että juuri tällaisilla hetkillä en saisi miettiä yhtään enempää. Tein tämän listauksen jotta voisin luntata tapahtumia jos Se olisi aiheellista. Tai onhan Se aiheellista minulle. Jokapäivä yritän muistaa vähintään viikon takaisia asioita. Minua pelottaa, etten kohta enää muista, miltä mikäkin kokemus sillä hetkellä tuntui. Yritän pitää niistä kynsin ja hampain kiinni pakottamalla itseäni kertaamaan asioita. Uudestaan ja uudestaan. En ihmettele jos en kohta enää pysykään perässä. Kukapa pysyisi jos aivot kävisivät yhtenään ylikierroksilla... Minulle Se on arkipäivää.
Lauantai oli viikon paras päivä. Sunnuntaikin ihan ok. Ja Torstai.
Tiistai ei ole yltiömäisen positiivinen. Se on kohtalaisen positiivinen
tiistai 29. heinäkuuta 2014
Minä olen tänään pitänyt siitä, että
- Sain soitettua polille viidennen kerran putkeen varmistaakseni koska seuraava aikani on. No kas kummaa, Se olikin ollut jo viime viikon tiistaina ja omahoitajani jäi nyt muutaman viikon pituiselle lomalle. Minua huvitti hieman puhelumme aikana linjan toisesta päästä kuuluva 'Apua' huudahdus ja hiljaisuus, kun virkailija viimein soitti takaisin hän selitti, että salama oli iskenyt polin koneet pimeiksi. Vahingonilo lievensi alla piilevän vitutuksen siitä, että olin jälleen kuudennen kerran missannut aikani
- Pääsemme sujuvasti aasinsiltaan nimeltään ukkonen. En liiemmin pidä päänsärystä ja paineentunteesta joita Se paskiainen tuottaa. Usein mua myös pelottaa koko ilmiö, mut on siinä jotain jännääkin
- Löysin jätesäkillisen vanhoja vaatteita, jotka olen suutuspäissäni heittänyt varastoon ja vannonut, etten käytä niitä enää. Nyt ne tulivat enemmän kuin tarpeeseen
- Mulla on illalla elämäni ööh. Ensimmäiset tai maximissaan toiset Treffit. En tosin tiedä kuuluuko Se tähän positiivisuus listaan vai ei
- Kiharani näyttävät tänään hyviltä!
- Sain S:ltä toivomani meikkitutoriaali videon, S hoitaa kauneusasiat aina paremmin kuin minä, joten olen iloinen että hänellä oli aikaa jakaa vinkkejään. S:lläkin on muuten huomenna Treffit! Mikä meitä vaivaa?
- Näen sunnuntaina taas ystäväni Hyvinkäältä. Olen tyytyväinen siihen, että olen taas alkanut ylläpitää ihmissuhteita. Edes minimaalisesti.
Isä, isi, iskä
sunnuntai 27. heinäkuuta 2014
Ja sen käytös.. Otetaan aina rajummin yhteen sillonku Se saa sanoa mulle mitä Se haluaa, mut helvetti on irti jos mä sanon omat mielipiteeni. Se ja mun veli heittää aina sellasta 'läppää' musta ja joskus äidistäkin, eikä ne tajua että kun Se arvosteleminen jatkuu päiväkausia ei sitä voi enää ottaa minään vitsinä. Jos mä nyt haluaisin sanoa tästä iskälle suoraan niin että saatais puhuttua asiat halki, Se luultavasti kiroais, menis huoneeseensa mököttämään huikkaamalla ettei sillä ole mulle mitään puhuttavaa ja paiskais ovensa kiinni. En ikinä halua olla Sellanen, etten voi puhua suoraan sillon ku on jotain puhuttavaa tai etten osaa pyytää anteeks oikealla hetkellä. Mulle tunteista puhuminen on vaikeeta, mut luulen et sitäkin voi harjoittaa, ja sentään mä haluan sitä itse.
En tavallaan ihmettele mistä mun huono itsetunto on voinu saada alkunsa. Pelottaa ku oon nyt vasta ymmärtänyt, ettei mun epävarmuus itseäni kohtaan ole välttämättä johtunut ainoastaan muiden ihmisten sanomisista, Se voi olla osittain siitä mitä meidän perheessä tapahtuu. Tunnen itseni välillä alistetuks. Sellaseks, ettei mulla oo sanavaltaa mihinkään ja vaikka olisikin, mun kannattaa mielummin olla hiljaa ja purra hammasta. En jaksa näitä tilanteita. En ees tiiä kuulostaako Tää niin pahalta ja ehkei Se sitä olekaan, mut ei myöskään mitään kivaa. Älkää käsittäkö väärin, mä rakastan mun isää niin kuin kaikkien Pitäis pystyä sanomaan omista vanhemmistaan. Mä olen etuoikeutettu, ettei mun vanhemmat ole juoppoja tai väkivaltaisia. Meillä kaikilla on omat ongelmamme, eikä niitä ikinä Pitäis verrata keskenään.
Kirjoitan tätä puhelimella jossa on helvetin vammanen ennakoiva teksti. Se päättää muuttaa sanoja aina viime hetkillä, kirjoittaa isolla Sillon ku ei Pitäis ja niin edelleen, joten hukun luultavasti kirjoitusvirheisiin. Tai sit en,mut senkin sanominen voi johtua siitä epävarmuudesta. Pitää pyydellä anteeksi pienimpiäkin asioita. Pitää elää anteeksipyytelevästi. Ehkä mun vaan täytyis olla miettimättä liikaa, niinkuin monet on kehottaneet. Pitäiskö mun siis nyt muuttaa sanomaani toteamalla, ettei mua kiinnosta, jos joku tätä lukeva vetää hernemaissit palkoineen nokkavärkkiinsä mahdollisista kirjotusvirheistä? Mut tuskin ketään ees oikeasti kiinnostaa pari virhettä sielä täälä. Siinä kai mun vastaus omaan kysymykseeni. Ei tarvitse olla töykeä sanomalla ettei kiinnosta, muttei myöskään tarvitse katsoa asioita sormien läpi. Jospa mä ottaisin omasta vinkistä vaarin itselleni ja myös yrittäisin elää sen mukaan, kerrankin.
En tavallaan ihmettele mistä mun huono itsetunto on voinu saada alkunsa. Pelottaa ku oon nyt vasta ymmärtänyt, ettei mun epävarmuus itseäni kohtaan ole välttämättä johtunut ainoastaan muiden ihmisten sanomisista, Se voi olla osittain siitä mitä meidän perheessä tapahtuu. Tunnen itseni välillä alistetuks. Sellaseks, ettei mulla oo sanavaltaa mihinkään ja vaikka olisikin, mun kannattaa mielummin olla hiljaa ja purra hammasta. En jaksa näitä tilanteita. En ees tiiä kuulostaako Tää niin pahalta ja ehkei Se sitä olekaan, mut ei myöskään mitään kivaa. Älkää käsittäkö väärin, mä rakastan mun isää niin kuin kaikkien Pitäis pystyä sanomaan omista vanhemmistaan. Mä olen etuoikeutettu, ettei mun vanhemmat ole juoppoja tai väkivaltaisia. Meillä kaikilla on omat ongelmamme, eikä niitä ikinä Pitäis verrata keskenään.
Kirjoitan tätä puhelimella jossa on helvetin vammanen ennakoiva teksti. Se päättää muuttaa sanoja aina viime hetkillä, kirjoittaa isolla Sillon ku ei Pitäis ja niin edelleen, joten hukun luultavasti kirjoitusvirheisiin. Tai sit en,mut senkin sanominen voi johtua siitä epävarmuudesta. Pitää pyydellä anteeksi pienimpiäkin asioita. Pitää elää anteeksipyytelevästi. Ehkä mun vaan täytyis olla miettimättä liikaa, niinkuin monet on kehottaneet. Pitäiskö mun siis nyt muuttaa sanomaani toteamalla, ettei mua kiinnosta, jos joku tätä lukeva vetää hernemaissit palkoineen nokkavärkkiinsä mahdollisista kirjotusvirheistä? Mut tuskin ketään ees oikeasti kiinnostaa pari virhettä sielä täälä. Siinä kai mun vastaus omaan kysymykseeni. Ei tarvitse olla töykeä sanomalla ettei kiinnosta, muttei myöskään tarvitse katsoa asioita sormien läpi. Jospa mä ottaisin omasta vinkistä vaarin itselleni ja myös yrittäisin elää sen mukaan, kerrankin.
Kesäkaverit
tiistai 22. heinäkuuta 2014
Päätin pitää luovan tauon kirjoittamisesta ja kaikesta, jossa minun täytyisi ajatella. Lähdimme pariksi viikoksi reissuun ystäväni kanssa. Halusin antaa hänelle vapauden minusta. Etten valittaisi kokoajan, etten peruisi sovittuja menoja omien ongelmieni vuoksi. Olisihan tämä viimeinen yhteinen retkemme tänäkesänä. Seuraavan kerran näkisimme ehkä marraskuussa. Siihen on vajaa neljä kuukautta. Neljä kuukautta yksinoloa, minulle.
Olimme viikon verran hänen vanhempiensa luona kolmistaan koirapojan kanssa. Käytiin lenkeillä, syötiin, tehtiin mutanaamioita, leikattiin hiuksia, meikattiin, otettiin aurinkoa, katseltiin elokuvia. Ei siis mitään sen ihmeellisempää, mutta se on meidän juttu. Meidän ei välttämättä tarvitse tehdä muutakuin olla samassa tilassa hiljaa, tuntien toisen läsnäolon ja se riittää. Viikon aikana poissaolotuntemukset, pakkoajatukset ja unihäiriöt olivat menossa mukana. Eihän se olisi käynyt päinsä, jos niitä ei olisi ollut. Jos ihmeenkaupalla olisi saanut nauttia yhteisestä ajasta ilman häiriötekijöitä.
Jo ekana päivänä mulle sattui eräs epämiellyttävä juttu. Olin jäämässä keravan kohdilla junasta. Otin kiinni kahvasta, siitä samaiselta seinältä jossa on ovenavaus napit. En tiedä mitä tapahtui, mutta yhdessä hetkessä makasin puoliksi lattialla, kahva kädessä, levy seinästä puoliksi irronneena. Pelästyin, poskiani kuumotti. En uskaltanut katsoa ympärilleni, mutta tunsin ihmisten tuijotuksen. Ääni vapisten kysyin vieressäni seisovalta naiselta, näkikö hän konnaria tai ketään, jolta kysyä apua. Nainen oli ystävällinen ja huikkasi pian lipunmyyjälle, että tulisi tarkistamaan tilanteen. Hetki ennen tätä kun tuo vaalea, alle 30 vuotias, barbien näköinen, hyvin huollettu naisihminen oli astellut junaan, kirosin mielessäni ettei hän istuisi viereeni. Näyttäisin mitättömältä ja sotkuiselta hänen rinnallaan. Naisen avuliaisuuden jälkeen mietin jälleen kerran, kuinka tekopyhää oli väittää inhoavansa pinnallisuutta, kun sortui siihen itsekin. Konnari sai ruuvattua levyn seinään kiinni ja minä pääsin jatkamaan matkaa, häpeästä vapisten. Olin varma, että koko kerava oli nähnyt tapahtuneen. Sain oudon tunteen, että jos reissuni alkaisi tällätavalla, olisi luvassa vielä pahempiakin sattumuksia. Onneksi mitään yhtä hämmentävää ei kuitenkaan sattunut.
Ajattelin kirjoittaa ensikerralla paremmin reissumme toisesta puoliskosta, jolloin vietimmne viimeisen viikon S:n vanhempien huvilalla. Liitän mukaan myös kuvia, jos saan muokattua niistä tunnistamattomia.
En muista teidän sukunimiä,
voiko silloin sanoa "ystävä"?
Sinä olet sellainen,
ole siinä lähellä, ota mua kädestä,
sinä ymmärrät minua.
Punaviini pilaa puseron,
mennään kaupungille,
ostan uuden paidan jostain.
Älä päästä irti, pidä kii.
Tällaista on ehkä olla nuori -
ilman huolta. Ota kädestä.
Pidän kesäkavereista. Rakastan Paulaa ja Miraa. Tunnen silti jotain epämiellyttävää kuunnellessani tätä. Sanoitukset saavat minut ensin hymyilemään, sitten hymähtämään välinpitämättömällä olankohautuksella. Jatkuvan pakkostressaamisen ja ahdistuksen vuoksi, en tiedä voinko koskaan kokea mitään tuollaista, mitä niin kovasti haluaisin. Miltä tuntuisi kerrankin 'unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä?' Niin. En tiedä voinko rakastaa vai vihata tuota kappaletta. Ystäväni kuuntelee tätä mielellään. Hänelläkin on ja on ollut vaikeaa. Hän silti haluaa yrittää rakentaa tasapainoisen, onnellisen elämän. Olen tietenkin onnellinen hänen puolestaan. Mutta myös katkera, koska en pysty itse päästämään irti. Olenko tosiaan niin itsekäs, että pilaan toisen ilon miettimällä omia murheitani? Niitä on vain niin vaikea ohittaa. Haluan elää onnellisena. En halua juuttua paikoilleni.
Mutta minä olen jo juuttunut.
Olimme viikon verran hänen vanhempiensa luona kolmistaan koirapojan kanssa. Käytiin lenkeillä, syötiin, tehtiin mutanaamioita, leikattiin hiuksia, meikattiin, otettiin aurinkoa, katseltiin elokuvia. Ei siis mitään sen ihmeellisempää, mutta se on meidän juttu. Meidän ei välttämättä tarvitse tehdä muutakuin olla samassa tilassa hiljaa, tuntien toisen läsnäolon ja se riittää. Viikon aikana poissaolotuntemukset, pakkoajatukset ja unihäiriöt olivat menossa mukana. Eihän se olisi käynyt päinsä, jos niitä ei olisi ollut. Jos ihmeenkaupalla olisi saanut nauttia yhteisestä ajasta ilman häiriötekijöitä.
Jo ekana päivänä mulle sattui eräs epämiellyttävä juttu. Olin jäämässä keravan kohdilla junasta. Otin kiinni kahvasta, siitä samaiselta seinältä jossa on ovenavaus napit. En tiedä mitä tapahtui, mutta yhdessä hetkessä makasin puoliksi lattialla, kahva kädessä, levy seinästä puoliksi irronneena. Pelästyin, poskiani kuumotti. En uskaltanut katsoa ympärilleni, mutta tunsin ihmisten tuijotuksen. Ääni vapisten kysyin vieressäni seisovalta naiselta, näkikö hän konnaria tai ketään, jolta kysyä apua. Nainen oli ystävällinen ja huikkasi pian lipunmyyjälle, että tulisi tarkistamaan tilanteen. Hetki ennen tätä kun tuo vaalea, alle 30 vuotias, barbien näköinen, hyvin huollettu naisihminen oli astellut junaan, kirosin mielessäni ettei hän istuisi viereeni. Näyttäisin mitättömältä ja sotkuiselta hänen rinnallaan. Naisen avuliaisuuden jälkeen mietin jälleen kerran, kuinka tekopyhää oli väittää inhoavansa pinnallisuutta, kun sortui siihen itsekin. Konnari sai ruuvattua levyn seinään kiinni ja minä pääsin jatkamaan matkaa, häpeästä vapisten. Olin varma, että koko kerava oli nähnyt tapahtuneen. Sain oudon tunteen, että jos reissuni alkaisi tällätavalla, olisi luvassa vielä pahempiakin sattumuksia. Onneksi mitään yhtä hämmentävää ei kuitenkaan sattunut.
Ajattelin kirjoittaa ensikerralla paremmin reissumme toisesta puoliskosta, jolloin vietimmne viimeisen viikon S:n vanhempien huvilalla. Liitän mukaan myös kuvia, jos saan muokattua niistä tunnistamattomia.
En muista teidän sukunimiä,
voiko silloin sanoa "ystävä"?
Sinä olet sellainen,
ole siinä lähellä, ota mua kädestä,
sinä ymmärrät minua.
Punaviini pilaa puseron,
mennään kaupungille,
ostan uuden paidan jostain.
Älä päästä irti, pidä kii.
Tällaista on ehkä olla nuori -
ilman huolta. Ota kädestä.
Pidän kesäkavereista. Rakastan Paulaa ja Miraa. Tunnen silti jotain epämiellyttävää kuunnellessani tätä. Sanoitukset saavat minut ensin hymyilemään, sitten hymähtämään välinpitämättömällä olankohautuksella. Jatkuvan pakkostressaamisen ja ahdistuksen vuoksi, en tiedä voinko koskaan kokea mitään tuollaista, mitä niin kovasti haluaisin. Miltä tuntuisi kerrankin 'unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä?' Niin. En tiedä voinko rakastaa vai vihata tuota kappaletta. Ystäväni kuuntelee tätä mielellään. Hänelläkin on ja on ollut vaikeaa. Hän silti haluaa yrittää rakentaa tasapainoisen, onnellisen elämän. Olen tietenkin onnellinen hänen puolestaan. Mutta myös katkera, koska en pysty itse päästämään irti. Olenko tosiaan niin itsekäs, että pilaan toisen ilon miettimällä omia murheitani? Niitä on vain niin vaikea ohittaa. Haluan elää onnellisena. En halua juuttua paikoilleni.
Mutta minä olen jo juuttunut.
Insomnia
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Minä kurkotan kohti pintaa
Valo viiltää käsivarttani
Käteni alkavat hapuilla aina
vain voimakkaammin ylös
Kunnes ne lopulta
lamaantuvat kokonaan
Minä vajoan,
aina vain syvemmälle
Olen kahden viikon ajan nukkunut yössä max. 4tuntia. Minua väsyttää, pää on kipeä, lihaksiini sattuu, silmiäni ympyröivät mustat renkaat. Tekisi mieli itkeä. Haluaisin edes kerran kokea kunnon yöunet, joissa pääsisin hetkeksi horrokseen tästä todellisuudesta.
Itseinhoni kasvaa päiväpäivältä. Kaikessa mitä teen tunnen mitättömyyttä, tarpeettomuutta. Ketä varten minä elän? Antakaa minun vajota. Älkää vaatiko minulta ikuista taistelua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
