Olimme viikon verran hänen vanhempiensa luona kolmistaan koirapojan kanssa. Käytiin lenkeillä, syötiin, tehtiin mutanaamioita, leikattiin hiuksia, meikattiin, otettiin aurinkoa, katseltiin elokuvia. Ei siis mitään sen ihmeellisempää, mutta se on meidän juttu. Meidän ei välttämättä tarvitse tehdä muutakuin olla samassa tilassa hiljaa, tuntien toisen läsnäolon ja se riittää. Viikon aikana poissaolotuntemukset, pakkoajatukset ja unihäiriöt olivat menossa mukana. Eihän se olisi käynyt päinsä, jos niitä ei olisi ollut. Jos ihmeenkaupalla olisi saanut nauttia yhteisestä ajasta ilman häiriötekijöitä.
Jo ekana päivänä mulle sattui eräs epämiellyttävä juttu. Olin jäämässä keravan kohdilla junasta. Otin kiinni kahvasta, siitä samaiselta seinältä jossa on ovenavaus napit. En tiedä mitä tapahtui, mutta yhdessä hetkessä makasin puoliksi lattialla, kahva kädessä, levy seinästä puoliksi irronneena. Pelästyin, poskiani kuumotti. En uskaltanut katsoa ympärilleni, mutta tunsin ihmisten tuijotuksen. Ääni vapisten kysyin vieressäni seisovalta naiselta, näkikö hän konnaria tai ketään, jolta kysyä apua. Nainen oli ystävällinen ja huikkasi pian lipunmyyjälle, että tulisi tarkistamaan tilanteen. Hetki ennen tätä kun tuo vaalea, alle 30 vuotias, barbien näköinen, hyvin huollettu naisihminen oli astellut junaan, kirosin mielessäni ettei hän istuisi viereeni. Näyttäisin mitättömältä ja sotkuiselta hänen rinnallaan. Naisen avuliaisuuden jälkeen mietin jälleen kerran, kuinka tekopyhää oli väittää inhoavansa pinnallisuutta, kun sortui siihen itsekin. Konnari sai ruuvattua levyn seinään kiinni ja minä pääsin jatkamaan matkaa, häpeästä vapisten. Olin varma, että koko kerava oli nähnyt tapahtuneen. Sain oudon tunteen, että jos reissuni alkaisi tällätavalla, olisi luvassa vielä pahempiakin sattumuksia. Onneksi mitään yhtä hämmentävää ei kuitenkaan sattunut.
Ajattelin kirjoittaa ensikerralla paremmin reissumme toisesta puoliskosta, jolloin vietimmne viimeisen viikon S:n vanhempien huvilalla. Liitän mukaan myös kuvia, jos saan muokattua niistä tunnistamattomia.
En muista teidän sukunimiä,
voiko silloin sanoa "ystävä"?
Sinä olet sellainen,
ole siinä lähellä, ota mua kädestä,
sinä ymmärrät minua.
Punaviini pilaa puseron,
mennään kaupungille,
ostan uuden paidan jostain.
Älä päästä irti, pidä kii.
Tällaista on ehkä olla nuori -
ilman huolta. Ota kädestä.
Pidän kesäkavereista. Rakastan Paulaa ja Miraa. Tunnen silti jotain epämiellyttävää kuunnellessani tätä. Sanoitukset saavat minut ensin hymyilemään, sitten hymähtämään välinpitämättömällä olankohautuksella. Jatkuvan pakkostressaamisen ja ahdistuksen vuoksi, en tiedä voinko koskaan kokea mitään tuollaista, mitä niin kovasti haluaisin. Miltä tuntuisi kerrankin 'unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä?' Niin. En tiedä voinko rakastaa vai vihata tuota kappaletta. Ystäväni kuuntelee tätä mielellään. Hänelläkin on ja on ollut vaikeaa. Hän silti haluaa yrittää rakentaa tasapainoisen, onnellisen elämän. Olen tietenkin onnellinen hänen puolestaan. Mutta myös katkera, koska en pysty itse päästämään irti. Olenko tosiaan niin itsekäs, että pilaan toisen ilon miettimällä omia murheitani? Niitä on vain niin vaikea ohittaa. Haluan elää onnellisena. En halua juuttua paikoilleni.
Mutta minä olen jo juuttunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti