Musta tuntuu että mä elän, mutten ole elossa. Mulla on aina ollu vähän poikkeava maailmankuva omasta mielestä, kokoelämäni oon tuntenu viiltävää erilaisuutta. Nyt en enää tiedä, kestänkö sitä. En tiedä kestänkö tätä kaikkea yksin. Voi, kuinka monta kertaa mä olen ajatellut tällätavalla. Uskotellut, ettei mitään pahempaa voi tapahtua. Ja hetken päästä se tapahtuu.
Mä olen riippuvainen siitä viimeisestä ihmisestä joka mulla on. Mä olen niin mustasukkainen. Jokakerta kun se soittaa ja kertoo suunnitelmistaan ystäviensä kanssa, tekis melkein mieli sulkea luuri ja väittää myöhemmin että akku loppui, jottei se kuulis mun tuskastunutta ääntä. Mustasukkaisuuden ääntä. Mä en haluaisi olla tällainen. Mä en haluaisi takertua. Mä olen takertunut ennenkin koska mut on hylätty aiemmin. Mä en halua että ihmiset katoaa mun ympäriltä. Ja ne katoaa yleensä juuri tämän takia, koska en osaa antaa tilaa. Koska tarvitsen niitä liikaa. En pysy kasassa yksin. En osaa elää yksin. En osaa tehdä mitään yksin, koska mulla on aina ollut joku. Enää ei ole kuin se yks. Mä en saa menettää sitä.
Mä olen aina sanonut, etten ole itsetuhoinen. Kenenkään ei tarvitse pelätä, että tekisin jotain peruuttamatonta. Mä olen ollut se, joka on entisiä ystäviä pelastanut näiltä tilanteilta. Milloin oon juossu ottamaan terää jonkun kädestä, lukinnut veitsiä kavereilta piiloon, hakenut parasta ystävää pois junaraiteilta. Nyt historia toistaa itseään, mutta tälläkertaa joku on toisin. Uhrina olen minä. Ei, mulla ei ole viillettyjä käsivarsia, niitä ei ole koskaan ollut. Ainoa on polttojälki jonka joskus onnistuin säheltämään.
Mä olen aina tehnyt lääkärin, vanhempien ja hoitajien mukaan kaiken mahdollisen, jotta tuska helpottuis ja saisin rauhoteltua itseäni. Suusta on tungettu väkisin lääkkeitä, perhetyöntekijä ollut elämässä vastoin tahtoa. Ammattiauttajat. Lääkkeet. Masennus. Itseinho. Ahdistus. Pelko. Häpeä. Sairaala.Terapia. Kaikki ne kulmakivet on kokeiltu. Eli mä olen yrittänyt parantua. Mä olen yrittänyt sitä kuusi vuotta, vain huomatakseni kuinka yksin voin olla. Valitettavasti uusi pilleripurkki ja päänsilittely ei auta. Mä olen sairas. Ehkä loppuun asti. Nyt sille 'hammasta purren, läpi harmaan kiven, kyllä se vielä iloksi muuttuu, kaikki järjestyy' -ajattelutavan tilalle on tullut jotain uutta. Kyllä sellaset ajatukset on kokoajan ollu tuola takaraivossa, mutta jos ne pääsee pinnalle, se on musertavaa, kaiken vievää. Ajatukset siitä, kun epätoivo käy liian suureksi. Luovuttaminen. Epäonnistuminen. Sen myöntäminen. Kivun lievittäminen. Päätös tälle kaikelle. Onneksi ne on vaan ajatuksia.
Tekstisi herätti paljon ajatuksia. Itsekin olen kärsinyt lapsuudesta saakka voimakkaasta yksinäisyyden ja erillisyyden tunteesta. Se on kai asia, jota ei voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut.
VastaaPoistaHieno juttu, ettet ole alkanut viillellä, olet vahva kun pärjäät ilman. Ei kannata koskaan aloittaakaan,itsekin kadun sitä. Blogisi vaikuttaa mielenkiintoiselta, jatka ihmeessä kirjoittamista jos koet tästä olevan vähääkään hyötyä itsellesi!
Erittäin kiva kuulla, jos tekstin sisältö välittyy oikealla tavalla ja kiinnostaa! Näimpä, täytyy olla jonkinlaista omaa kokemusta tällaisista asioista, jotta voi toisen saappaisiin asettautua.
PoistaSe on vähän niin, että vaikka kuinka vaikeaa olisi, on ehkä tullut jo ohitettua ihan iänkin puolesta se pahin sortumisvaihe viiltelyyn. Vaikka tottakai sellaista voi sattua koska tahansa iästä riippumatta, mutta teininä kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, siltä, ettei vaihtoehtoja juurikaan ole. Viiltely ja itsetuhoisuus on todella kaksipiippuinen juttu. Vaikka en itse ole sanoista tekoihin ryhtynytkään, en aio sanoa itsetuhoiselle ihmiselle mikä on oikein ja väärin. Onko oikeaa ja väärää edes? Silti kertoo jo sinustakin paljon, että kuitenkin kadut sitä. Mun mielestä se on askel parempaan.
Kyllä mä luulen, että tästä voisi kehittyä ainakin jonkinnäköinen harrastus. Ja on kiva, että voi näin vaihdella ajatuksia samantapaisten asioiden äärellä kamppailevien kanssa ^^ Kiitos paljon kommentistasi!