Mä olen menettämässä otteen.
Oon syvällä, ihan liian syvällä.
"Hei älä pelkää elää", oli viimeinen neuvo
Jonka yöllä sulta sain, en tiedä uskonko
Mun on nähtävä joka nurkka, tietää paksuus jään
Mä oon kuolemankielissä aina, kun mä nojaan elämään
Mul on vaikea, villi mieli, joka pannan tarvitsee
Mä painin sen kanssa, kunnes se itkee ja häpee
Siis kaksi syytöntä syntymässä; minä ja mun pää
Tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään
Elämä vie, elämä tuo
Ensin kädestä syö, sit sielusta juo
Ja selinpäin mä tahalteen jäin
Jo elämän puun ja helvetin näin
"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin", vielä mulle tokaisit
Mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit
Sul on vastassa kaksi meitä; minä ja mun pää
Tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään
"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin", sä mulle tokaisit
Mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit
Viikko kattaus
tiistai 5. elokuuta 2014
Tiistai 29.7
Kävin elämäni ensimmäisillä treffeillä miehen kanssa, joka ei alunperinkään herättänyt minussa mitään sen kummempia tuntemuksia. Miksi ylipäätään lähdin juuri hänen kanssaan? Hyvä kysymys. Kai olin jo niin uppoutunut omaan kurjuuteeni että päätin repäistä kertaheitolla. Oli ihan ok, mutta uusintakierrosta en välttämättä jää kaipaamaan.
Keskiviikko 30.7
Tilattiin pitsaa, Syötiin Se, Lihottiin. Katottiin leffaa. Miksi puhun monikossa?
Torstai 31.7
Tuijotin pitkästä aikaa pelkoa silmiin. Kävin Prismassa. Ostin suoristussuihkeen. Kävelin prismasta mummille, juteltiin. Päätin lähteä sieltä moikkaamaan pappaa hoitokotiin kun nyt samalla sain kyydin. Sieltä vielä kaupassa käymään. Joku ihana nainen tarjoustalon kassalla: 'Ompa ihana tukka, älä suoristele sitä turhaan!' Oli kuulemma kampaaja vielä. Hetken ehdin iloita, tulin kotiin, näytin iskälle yhtä päivällä ottamaamme kuvaa, niin: 'Onks sul joku peruukki?' Eräs ihana naapurini moikkasi minulle pitkästä aikaa.
Perjantai 1.8
Nojaa. Käytiin koirapojan kanssa lenkillä, heitettiin broidi sen bänditreeneihin ja lähdettiin käymään mökillä. Illalla soitin S:lle joka oli juhlimassa paikallisten ystäviensä kanssa. Eiliset Treffit olivat kuulemma menneet hyvin. Pari kaveria teki yllätyssoiton ja pyysi kahville. En mennyt.
Lauantai 2.8
Pitkä lenkki päivällä. Olin eilen sopinut erään vanhan ystäväni kanssa että nähtäisiin pitkästä aikaa. Sitä paniikin määrää ennen meidän tapaamista! Googletin jopa hakusanoilla 'Mistä puhua vanhan ystävän kanssa?' Hiljaisien ja epämiellyttävien hetkien välttämiseksi. Olin aivan kauhusta kankea. Vaihdoin vaatteita satakertaa, muutin kampausta vähintään yhtä monta kertaa. Soitin S:lle hätäsoiton. Hän kannusti ja sanoi että hyvin Se menee, ei hätää. Kävimme kaverini kanssa ensin terassilla, sitten moikkaamassa yhtä tuttua jota en ollut aikoihin nähnyt. Koko illan aikana näin yhteensä jopa kuusi entistä tärkeää ja ei niin tärkeää ystävääni. Viimeisen kohdalla tunsin oloni vaivautuneemmaksi eniten. Se oli eräs tyttö jonka kanssa mulla on joskus ollut jotain kismaa. En oikeasti muista että mistä edes oli kyse, muistan vain tunteen joka vaivasi vieläkin: Oloni oli piinaava ja epämiellyttävä hänen seurassaan. Tyttö oli karistanut raskauskilonsa nopeasti ja veti antoisasti röökiä muodittomassa outfitissaan. Puolen tunnin tapaamisen aikana sain sanottua väliin pari hassua kommenttia joista molemmilla kerroilla sanani juuttuivat kurkkuun. Tytön täytyi toistaa minulta hämillinen ja huvittunut ilme kasvoillaan että mitä olin sanomassa. Päivä oli antoisa, uuvuttava, stressaava ja ahdistava. Silti siinä oli myös paljon positiivista, pystyin keskittyä jotenkuten muuhunkin kuin pakkoajatuksiini ja ylitin yhdessä päivässä monta sosiaalista pelkoani. Tunsin pääseväni takaisin sekunnin murto-osaksi entiseen elämääni. Elämään, jossa ympärilläni oli ihmisiä.
Sunnuntai 3.8
Tylsä aamupäivä, ajattelin. Poissaolokohtaukset jotka eivät siis ole varsinaisia kohtauksia jatkuivat aina aamusta iltaa kohti voimistuen. En silti jäänyt lepäämään laakereilleni. Otin pyörän alleni ja poljin keskustaan, Istuskelin kirjastonpihalla lukemassa monta tuntia. Oikeasti aikaa oli kulunut korkeintaan 2h, mutta Se tuntui ikuisuudelta poissaolevan, stressaavan oloni takia. Kaikesta huolimatta nautin kuumasta hellepäivästä. Illalla lauantailta tuttu kaverini tuli moikkaamaan minua. Istuttiin siinä penkillä ja juteltiin, välillä aika yksipuolisesti. Mulla oli ihan hirveä vessahätä joten jätin pyöräni lukkoon, nousin kaverin kyytiin, pyörähdettiin Nesteellä ja kaupassa. Nesteen vessoilta tultuani kaveri avasi minulle autonoven ja kysyi irvistellen: 'Hypppääkö nätti tyttö kyytiin?' ja laittoi Hurriganesin pauhamaan. Kotiin päästyäni katsoin 'People Like Us' leffan ja juttelin eräälle kiinnostavalle tyypille. Tyypille, jonka kanssa mulla ei koskaan voisi olla mitään.
Maanantai 4.8
Heräsin ja samantien äiti huikkasi lähtevänsä mökille ja kysyi tulisinko mukaan. En epäröinyt, kävin kaupasta hakemassa aamupalaksi limua ja valmissalaatin, joka myöhemmin levisi lattialle avatessani maustepussia hampailla. Muut uivat, saunoivat ja nauroivat, minä kuvasin. Olin silti ihan tyytyväinen osaani. Illalla katsoin saman leffan kuin eilen, nyt tosin äidin kanssa.
Tiistai 5.8
Muistamattomuus syöpyy alitajuntaani. Olen stressaantunut ja tiedän että juuri tällaisilla hetkillä en saisi miettiä yhtään enempää. Tein tämän listauksen jotta voisin luntata tapahtumia jos Se olisi aiheellista. Tai onhan Se aiheellista minulle. Jokapäivä yritän muistaa vähintään viikon takaisia asioita. Minua pelottaa, etten kohta enää muista, miltä mikäkin kokemus sillä hetkellä tuntui. Yritän pitää niistä kynsin ja hampain kiinni pakottamalla itseäni kertaamaan asioita. Uudestaan ja uudestaan. En ihmettele jos en kohta enää pysykään perässä. Kukapa pysyisi jos aivot kävisivät yhtenään ylikierroksilla... Minulle Se on arkipäivää.
Lauantai oli viikon paras päivä. Sunnuntaikin ihan ok. Ja Torstai.
Kävin elämäni ensimmäisillä treffeillä miehen kanssa, joka ei alunperinkään herättänyt minussa mitään sen kummempia tuntemuksia. Miksi ylipäätään lähdin juuri hänen kanssaan? Hyvä kysymys. Kai olin jo niin uppoutunut omaan kurjuuteeni että päätin repäistä kertaheitolla. Oli ihan ok, mutta uusintakierrosta en välttämättä jää kaipaamaan.
Keskiviikko 30.7
Tilattiin pitsaa, Syötiin Se, Lihottiin. Katottiin leffaa. Miksi puhun monikossa?
Torstai 31.7
Tuijotin pitkästä aikaa pelkoa silmiin. Kävin Prismassa. Ostin suoristussuihkeen. Kävelin prismasta mummille, juteltiin. Päätin lähteä sieltä moikkaamaan pappaa hoitokotiin kun nyt samalla sain kyydin. Sieltä vielä kaupassa käymään. Joku ihana nainen tarjoustalon kassalla: 'Ompa ihana tukka, älä suoristele sitä turhaan!' Oli kuulemma kampaaja vielä. Hetken ehdin iloita, tulin kotiin, näytin iskälle yhtä päivällä ottamaamme kuvaa, niin: 'Onks sul joku peruukki?' Eräs ihana naapurini moikkasi minulle pitkästä aikaa.
Perjantai 1.8
Nojaa. Käytiin koirapojan kanssa lenkillä, heitettiin broidi sen bänditreeneihin ja lähdettiin käymään mökillä. Illalla soitin S:lle joka oli juhlimassa paikallisten ystäviensä kanssa. Eiliset Treffit olivat kuulemma menneet hyvin. Pari kaveria teki yllätyssoiton ja pyysi kahville. En mennyt.
Lauantai 2.8
Pitkä lenkki päivällä. Olin eilen sopinut erään vanhan ystäväni kanssa että nähtäisiin pitkästä aikaa. Sitä paniikin määrää ennen meidän tapaamista! Googletin jopa hakusanoilla 'Mistä puhua vanhan ystävän kanssa?' Hiljaisien ja epämiellyttävien hetkien välttämiseksi. Olin aivan kauhusta kankea. Vaihdoin vaatteita satakertaa, muutin kampausta vähintään yhtä monta kertaa. Soitin S:lle hätäsoiton. Hän kannusti ja sanoi että hyvin Se menee, ei hätää. Kävimme kaverini kanssa ensin terassilla, sitten moikkaamassa yhtä tuttua jota en ollut aikoihin nähnyt. Koko illan aikana näin yhteensä jopa kuusi entistä tärkeää ja ei niin tärkeää ystävääni. Viimeisen kohdalla tunsin oloni vaivautuneemmaksi eniten. Se oli eräs tyttö jonka kanssa mulla on joskus ollut jotain kismaa. En oikeasti muista että mistä edes oli kyse, muistan vain tunteen joka vaivasi vieläkin: Oloni oli piinaava ja epämiellyttävä hänen seurassaan. Tyttö oli karistanut raskauskilonsa nopeasti ja veti antoisasti röökiä muodittomassa outfitissaan. Puolen tunnin tapaamisen aikana sain sanottua väliin pari hassua kommenttia joista molemmilla kerroilla sanani juuttuivat kurkkuun. Tytön täytyi toistaa minulta hämillinen ja huvittunut ilme kasvoillaan että mitä olin sanomassa. Päivä oli antoisa, uuvuttava, stressaava ja ahdistava. Silti siinä oli myös paljon positiivista, pystyin keskittyä jotenkuten muuhunkin kuin pakkoajatuksiini ja ylitin yhdessä päivässä monta sosiaalista pelkoani. Tunsin pääseväni takaisin sekunnin murto-osaksi entiseen elämääni. Elämään, jossa ympärilläni oli ihmisiä.
Sunnuntai 3.8
Tylsä aamupäivä, ajattelin. Poissaolokohtaukset jotka eivät siis ole varsinaisia kohtauksia jatkuivat aina aamusta iltaa kohti voimistuen. En silti jäänyt lepäämään laakereilleni. Otin pyörän alleni ja poljin keskustaan, Istuskelin kirjastonpihalla lukemassa monta tuntia. Oikeasti aikaa oli kulunut korkeintaan 2h, mutta Se tuntui ikuisuudelta poissaolevan, stressaavan oloni takia. Kaikesta huolimatta nautin kuumasta hellepäivästä. Illalla lauantailta tuttu kaverini tuli moikkaamaan minua. Istuttiin siinä penkillä ja juteltiin, välillä aika yksipuolisesti. Mulla oli ihan hirveä vessahätä joten jätin pyöräni lukkoon, nousin kaverin kyytiin, pyörähdettiin Nesteellä ja kaupassa. Nesteen vessoilta tultuani kaveri avasi minulle autonoven ja kysyi irvistellen: 'Hypppääkö nätti tyttö kyytiin?' ja laittoi Hurriganesin pauhamaan. Kotiin päästyäni katsoin 'People Like Us' leffan ja juttelin eräälle kiinnostavalle tyypille. Tyypille, jonka kanssa mulla ei koskaan voisi olla mitään.
Maanantai 4.8
Heräsin ja samantien äiti huikkasi lähtevänsä mökille ja kysyi tulisinko mukaan. En epäröinyt, kävin kaupasta hakemassa aamupalaksi limua ja valmissalaatin, joka myöhemmin levisi lattialle avatessani maustepussia hampailla. Muut uivat, saunoivat ja nauroivat, minä kuvasin. Olin silti ihan tyytyväinen osaani. Illalla katsoin saman leffan kuin eilen, nyt tosin äidin kanssa.
Tiistai 5.8
Muistamattomuus syöpyy alitajuntaani. Olen stressaantunut ja tiedän että juuri tällaisilla hetkillä en saisi miettiä yhtään enempää. Tein tämän listauksen jotta voisin luntata tapahtumia jos Se olisi aiheellista. Tai onhan Se aiheellista minulle. Jokapäivä yritän muistaa vähintään viikon takaisia asioita. Minua pelottaa, etten kohta enää muista, miltä mikäkin kokemus sillä hetkellä tuntui. Yritän pitää niistä kynsin ja hampain kiinni pakottamalla itseäni kertaamaan asioita. Uudestaan ja uudestaan. En ihmettele jos en kohta enää pysykään perässä. Kukapa pysyisi jos aivot kävisivät yhtenään ylikierroksilla... Minulle Se on arkipäivää.
Lauantai oli viikon paras päivä. Sunnuntaikin ihan ok. Ja Torstai.
Tiistai ei ole yltiömäisen positiivinen. Se on kohtalaisen positiivinen
tiistai 29. heinäkuuta 2014
Minä olen tänään pitänyt siitä, että
- Sain soitettua polille viidennen kerran putkeen varmistaakseni koska seuraava aikani on. No kas kummaa, Se olikin ollut jo viime viikon tiistaina ja omahoitajani jäi nyt muutaman viikon pituiselle lomalle. Minua huvitti hieman puhelumme aikana linjan toisesta päästä kuuluva 'Apua' huudahdus ja hiljaisuus, kun virkailija viimein soitti takaisin hän selitti, että salama oli iskenyt polin koneet pimeiksi. Vahingonilo lievensi alla piilevän vitutuksen siitä, että olin jälleen kuudennen kerran missannut aikani
- Pääsemme sujuvasti aasinsiltaan nimeltään ukkonen. En liiemmin pidä päänsärystä ja paineentunteesta joita Se paskiainen tuottaa. Usein mua myös pelottaa koko ilmiö, mut on siinä jotain jännääkin
- Löysin jätesäkillisen vanhoja vaatteita, jotka olen suutuspäissäni heittänyt varastoon ja vannonut, etten käytä niitä enää. Nyt ne tulivat enemmän kuin tarpeeseen
- Mulla on illalla elämäni ööh. Ensimmäiset tai maximissaan toiset Treffit. En tosin tiedä kuuluuko Se tähän positiivisuus listaan vai ei
- Kiharani näyttävät tänään hyviltä!
- Sain S:ltä toivomani meikkitutoriaali videon, S hoitaa kauneusasiat aina paremmin kuin minä, joten olen iloinen että hänellä oli aikaa jakaa vinkkejään. S:lläkin on muuten huomenna Treffit! Mikä meitä vaivaa?
- Näen sunnuntaina taas ystäväni Hyvinkäältä. Olen tyytyväinen siihen, että olen taas alkanut ylläpitää ihmissuhteita. Edes minimaalisesti.
Isä, isi, iskä
sunnuntai 27. heinäkuuta 2014
Ja sen käytös.. Otetaan aina rajummin yhteen sillonku Se saa sanoa mulle mitä Se haluaa, mut helvetti on irti jos mä sanon omat mielipiteeni. Se ja mun veli heittää aina sellasta 'läppää' musta ja joskus äidistäkin, eikä ne tajua että kun Se arvosteleminen jatkuu päiväkausia ei sitä voi enää ottaa minään vitsinä. Jos mä nyt haluaisin sanoa tästä iskälle suoraan niin että saatais puhuttua asiat halki, Se luultavasti kiroais, menis huoneeseensa mököttämään huikkaamalla ettei sillä ole mulle mitään puhuttavaa ja paiskais ovensa kiinni. En ikinä halua olla Sellanen, etten voi puhua suoraan sillon ku on jotain puhuttavaa tai etten osaa pyytää anteeks oikealla hetkellä. Mulle tunteista puhuminen on vaikeeta, mut luulen et sitäkin voi harjoittaa, ja sentään mä haluan sitä itse.
En tavallaan ihmettele mistä mun huono itsetunto on voinu saada alkunsa. Pelottaa ku oon nyt vasta ymmärtänyt, ettei mun epävarmuus itseäni kohtaan ole välttämättä johtunut ainoastaan muiden ihmisten sanomisista, Se voi olla osittain siitä mitä meidän perheessä tapahtuu. Tunnen itseni välillä alistetuks. Sellaseks, ettei mulla oo sanavaltaa mihinkään ja vaikka olisikin, mun kannattaa mielummin olla hiljaa ja purra hammasta. En jaksa näitä tilanteita. En ees tiiä kuulostaako Tää niin pahalta ja ehkei Se sitä olekaan, mut ei myöskään mitään kivaa. Älkää käsittäkö väärin, mä rakastan mun isää niin kuin kaikkien Pitäis pystyä sanomaan omista vanhemmistaan. Mä olen etuoikeutettu, ettei mun vanhemmat ole juoppoja tai väkivaltaisia. Meillä kaikilla on omat ongelmamme, eikä niitä ikinä Pitäis verrata keskenään.
Kirjoitan tätä puhelimella jossa on helvetin vammanen ennakoiva teksti. Se päättää muuttaa sanoja aina viime hetkillä, kirjoittaa isolla Sillon ku ei Pitäis ja niin edelleen, joten hukun luultavasti kirjoitusvirheisiin. Tai sit en,mut senkin sanominen voi johtua siitä epävarmuudesta. Pitää pyydellä anteeksi pienimpiäkin asioita. Pitää elää anteeksipyytelevästi. Ehkä mun vaan täytyis olla miettimättä liikaa, niinkuin monet on kehottaneet. Pitäiskö mun siis nyt muuttaa sanomaani toteamalla, ettei mua kiinnosta, jos joku tätä lukeva vetää hernemaissit palkoineen nokkavärkkiinsä mahdollisista kirjotusvirheistä? Mut tuskin ketään ees oikeasti kiinnostaa pari virhettä sielä täälä. Siinä kai mun vastaus omaan kysymykseeni. Ei tarvitse olla töykeä sanomalla ettei kiinnosta, muttei myöskään tarvitse katsoa asioita sormien läpi. Jospa mä ottaisin omasta vinkistä vaarin itselleni ja myös yrittäisin elää sen mukaan, kerrankin.
En tavallaan ihmettele mistä mun huono itsetunto on voinu saada alkunsa. Pelottaa ku oon nyt vasta ymmärtänyt, ettei mun epävarmuus itseäni kohtaan ole välttämättä johtunut ainoastaan muiden ihmisten sanomisista, Se voi olla osittain siitä mitä meidän perheessä tapahtuu. Tunnen itseni välillä alistetuks. Sellaseks, ettei mulla oo sanavaltaa mihinkään ja vaikka olisikin, mun kannattaa mielummin olla hiljaa ja purra hammasta. En jaksa näitä tilanteita. En ees tiiä kuulostaako Tää niin pahalta ja ehkei Se sitä olekaan, mut ei myöskään mitään kivaa. Älkää käsittäkö väärin, mä rakastan mun isää niin kuin kaikkien Pitäis pystyä sanomaan omista vanhemmistaan. Mä olen etuoikeutettu, ettei mun vanhemmat ole juoppoja tai väkivaltaisia. Meillä kaikilla on omat ongelmamme, eikä niitä ikinä Pitäis verrata keskenään.
Kirjoitan tätä puhelimella jossa on helvetin vammanen ennakoiva teksti. Se päättää muuttaa sanoja aina viime hetkillä, kirjoittaa isolla Sillon ku ei Pitäis ja niin edelleen, joten hukun luultavasti kirjoitusvirheisiin. Tai sit en,mut senkin sanominen voi johtua siitä epävarmuudesta. Pitää pyydellä anteeksi pienimpiäkin asioita. Pitää elää anteeksipyytelevästi. Ehkä mun vaan täytyis olla miettimättä liikaa, niinkuin monet on kehottaneet. Pitäiskö mun siis nyt muuttaa sanomaani toteamalla, ettei mua kiinnosta, jos joku tätä lukeva vetää hernemaissit palkoineen nokkavärkkiinsä mahdollisista kirjotusvirheistä? Mut tuskin ketään ees oikeasti kiinnostaa pari virhettä sielä täälä. Siinä kai mun vastaus omaan kysymykseeni. Ei tarvitse olla töykeä sanomalla ettei kiinnosta, muttei myöskään tarvitse katsoa asioita sormien läpi. Jospa mä ottaisin omasta vinkistä vaarin itselleni ja myös yrittäisin elää sen mukaan, kerrankin.
Kesäkaverit
tiistai 22. heinäkuuta 2014
Päätin pitää luovan tauon kirjoittamisesta ja kaikesta, jossa minun täytyisi ajatella. Lähdimme pariksi viikoksi reissuun ystäväni kanssa. Halusin antaa hänelle vapauden minusta. Etten valittaisi kokoajan, etten peruisi sovittuja menoja omien ongelmieni vuoksi. Olisihan tämä viimeinen yhteinen retkemme tänäkesänä. Seuraavan kerran näkisimme ehkä marraskuussa. Siihen on vajaa neljä kuukautta. Neljä kuukautta yksinoloa, minulle.
Olimme viikon verran hänen vanhempiensa luona kolmistaan koirapojan kanssa. Käytiin lenkeillä, syötiin, tehtiin mutanaamioita, leikattiin hiuksia, meikattiin, otettiin aurinkoa, katseltiin elokuvia. Ei siis mitään sen ihmeellisempää, mutta se on meidän juttu. Meidän ei välttämättä tarvitse tehdä muutakuin olla samassa tilassa hiljaa, tuntien toisen läsnäolon ja se riittää. Viikon aikana poissaolotuntemukset, pakkoajatukset ja unihäiriöt olivat menossa mukana. Eihän se olisi käynyt päinsä, jos niitä ei olisi ollut. Jos ihmeenkaupalla olisi saanut nauttia yhteisestä ajasta ilman häiriötekijöitä.
Jo ekana päivänä mulle sattui eräs epämiellyttävä juttu. Olin jäämässä keravan kohdilla junasta. Otin kiinni kahvasta, siitä samaiselta seinältä jossa on ovenavaus napit. En tiedä mitä tapahtui, mutta yhdessä hetkessä makasin puoliksi lattialla, kahva kädessä, levy seinästä puoliksi irronneena. Pelästyin, poskiani kuumotti. En uskaltanut katsoa ympärilleni, mutta tunsin ihmisten tuijotuksen. Ääni vapisten kysyin vieressäni seisovalta naiselta, näkikö hän konnaria tai ketään, jolta kysyä apua. Nainen oli ystävällinen ja huikkasi pian lipunmyyjälle, että tulisi tarkistamaan tilanteen. Hetki ennen tätä kun tuo vaalea, alle 30 vuotias, barbien näköinen, hyvin huollettu naisihminen oli astellut junaan, kirosin mielessäni ettei hän istuisi viereeni. Näyttäisin mitättömältä ja sotkuiselta hänen rinnallaan. Naisen avuliaisuuden jälkeen mietin jälleen kerran, kuinka tekopyhää oli väittää inhoavansa pinnallisuutta, kun sortui siihen itsekin. Konnari sai ruuvattua levyn seinään kiinni ja minä pääsin jatkamaan matkaa, häpeästä vapisten. Olin varma, että koko kerava oli nähnyt tapahtuneen. Sain oudon tunteen, että jos reissuni alkaisi tällätavalla, olisi luvassa vielä pahempiakin sattumuksia. Onneksi mitään yhtä hämmentävää ei kuitenkaan sattunut.
Ajattelin kirjoittaa ensikerralla paremmin reissumme toisesta puoliskosta, jolloin vietimmne viimeisen viikon S:n vanhempien huvilalla. Liitän mukaan myös kuvia, jos saan muokattua niistä tunnistamattomia.
En muista teidän sukunimiä,
voiko silloin sanoa "ystävä"?
Sinä olet sellainen,
ole siinä lähellä, ota mua kädestä,
sinä ymmärrät minua.
Punaviini pilaa puseron,
mennään kaupungille,
ostan uuden paidan jostain.
Älä päästä irti, pidä kii.
Tällaista on ehkä olla nuori -
ilman huolta. Ota kädestä.
Pidän kesäkavereista. Rakastan Paulaa ja Miraa. Tunnen silti jotain epämiellyttävää kuunnellessani tätä. Sanoitukset saavat minut ensin hymyilemään, sitten hymähtämään välinpitämättömällä olankohautuksella. Jatkuvan pakkostressaamisen ja ahdistuksen vuoksi, en tiedä voinko koskaan kokea mitään tuollaista, mitä niin kovasti haluaisin. Miltä tuntuisi kerrankin 'unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä?' Niin. En tiedä voinko rakastaa vai vihata tuota kappaletta. Ystäväni kuuntelee tätä mielellään. Hänelläkin on ja on ollut vaikeaa. Hän silti haluaa yrittää rakentaa tasapainoisen, onnellisen elämän. Olen tietenkin onnellinen hänen puolestaan. Mutta myös katkera, koska en pysty itse päästämään irti. Olenko tosiaan niin itsekäs, että pilaan toisen ilon miettimällä omia murheitani? Niitä on vain niin vaikea ohittaa. Haluan elää onnellisena. En halua juuttua paikoilleni.
Mutta minä olen jo juuttunut.
Olimme viikon verran hänen vanhempiensa luona kolmistaan koirapojan kanssa. Käytiin lenkeillä, syötiin, tehtiin mutanaamioita, leikattiin hiuksia, meikattiin, otettiin aurinkoa, katseltiin elokuvia. Ei siis mitään sen ihmeellisempää, mutta se on meidän juttu. Meidän ei välttämättä tarvitse tehdä muutakuin olla samassa tilassa hiljaa, tuntien toisen läsnäolon ja se riittää. Viikon aikana poissaolotuntemukset, pakkoajatukset ja unihäiriöt olivat menossa mukana. Eihän se olisi käynyt päinsä, jos niitä ei olisi ollut. Jos ihmeenkaupalla olisi saanut nauttia yhteisestä ajasta ilman häiriötekijöitä.
Jo ekana päivänä mulle sattui eräs epämiellyttävä juttu. Olin jäämässä keravan kohdilla junasta. Otin kiinni kahvasta, siitä samaiselta seinältä jossa on ovenavaus napit. En tiedä mitä tapahtui, mutta yhdessä hetkessä makasin puoliksi lattialla, kahva kädessä, levy seinästä puoliksi irronneena. Pelästyin, poskiani kuumotti. En uskaltanut katsoa ympärilleni, mutta tunsin ihmisten tuijotuksen. Ääni vapisten kysyin vieressäni seisovalta naiselta, näkikö hän konnaria tai ketään, jolta kysyä apua. Nainen oli ystävällinen ja huikkasi pian lipunmyyjälle, että tulisi tarkistamaan tilanteen. Hetki ennen tätä kun tuo vaalea, alle 30 vuotias, barbien näköinen, hyvin huollettu naisihminen oli astellut junaan, kirosin mielessäni ettei hän istuisi viereeni. Näyttäisin mitättömältä ja sotkuiselta hänen rinnallaan. Naisen avuliaisuuden jälkeen mietin jälleen kerran, kuinka tekopyhää oli väittää inhoavansa pinnallisuutta, kun sortui siihen itsekin. Konnari sai ruuvattua levyn seinään kiinni ja minä pääsin jatkamaan matkaa, häpeästä vapisten. Olin varma, että koko kerava oli nähnyt tapahtuneen. Sain oudon tunteen, että jos reissuni alkaisi tällätavalla, olisi luvassa vielä pahempiakin sattumuksia. Onneksi mitään yhtä hämmentävää ei kuitenkaan sattunut.
Ajattelin kirjoittaa ensikerralla paremmin reissumme toisesta puoliskosta, jolloin vietimmne viimeisen viikon S:n vanhempien huvilalla. Liitän mukaan myös kuvia, jos saan muokattua niistä tunnistamattomia.
En muista teidän sukunimiä,
voiko silloin sanoa "ystävä"?
Sinä olet sellainen,
ole siinä lähellä, ota mua kädestä,
sinä ymmärrät minua.
Punaviini pilaa puseron,
mennään kaupungille,
ostan uuden paidan jostain.
Älä päästä irti, pidä kii.
Tällaista on ehkä olla nuori -
ilman huolta. Ota kädestä.
Pidän kesäkavereista. Rakastan Paulaa ja Miraa. Tunnen silti jotain epämiellyttävää kuunnellessani tätä. Sanoitukset saavat minut ensin hymyilemään, sitten hymähtämään välinpitämättömällä olankohautuksella. Jatkuvan pakkostressaamisen ja ahdistuksen vuoksi, en tiedä voinko koskaan kokea mitään tuollaista, mitä niin kovasti haluaisin. Miltä tuntuisi kerrankin 'unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä?' Niin. En tiedä voinko rakastaa vai vihata tuota kappaletta. Ystäväni kuuntelee tätä mielellään. Hänelläkin on ja on ollut vaikeaa. Hän silti haluaa yrittää rakentaa tasapainoisen, onnellisen elämän. Olen tietenkin onnellinen hänen puolestaan. Mutta myös katkera, koska en pysty itse päästämään irti. Olenko tosiaan niin itsekäs, että pilaan toisen ilon miettimällä omia murheitani? Niitä on vain niin vaikea ohittaa. Haluan elää onnellisena. En halua juuttua paikoilleni.
Mutta minä olen jo juuttunut.
Insomnia
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Minä kurkotan kohti pintaa
Valo viiltää käsivarttani
Käteni alkavat hapuilla aina
vain voimakkaammin ylös
Kunnes ne lopulta
lamaantuvat kokonaan
Minä vajoan,
aina vain syvemmälle
Olen kahden viikon ajan nukkunut yössä max. 4tuntia. Minua väsyttää, pää on kipeä, lihaksiini sattuu, silmiäni ympyröivät mustat renkaat. Tekisi mieli itkeä. Haluaisin edes kerran kokea kunnon yöunet, joissa pääsisin hetkeksi horrokseen tästä todellisuudesta.
Itseinhoni kasvaa päiväpäivältä. Kaikessa mitä teen tunnen mitättömyyttä, tarpeettomuutta. Ketä varten minä elän? Antakaa minun vajota. Älkää vaatiko minulta ikuista taistelua.
Mökille
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Niin tolkuttoman ärsyttävä biisi ja vielä niljakkaampi artisti, mut sattumoisin kyseinen tsibale tuli ekana mieleen ku tätä möksäpostausta aloin väsäämään!
Ollaan tosiaan tän mun ystävän (kutsutaan häntä tästälähtien vaikka kirjaimella S) kanssa mökkeilty kohta lähes kaksi viikkoa putkeen. Kivaa on ollu ja aika ollaan saatu hyvin kulumaan, ilmat vaan ei oo hirveesti meitä suosinu..
Tää pantteri koru on hommattu Ebaysta, ihan törkeen magee ja tietty halpa!
Ja siis tietty tän lärvin fiksaamiseen tarvitaan aina
myös kasa erilaisia meikkitarvikkeita.
Myös tuo oikealla näkyvä babyoil oli
messissä, tosin aika turhaan...
Keli ei oo siis ollu mikään morsian täälä,
joten auringonotot ja oilissa läträys on jääny vähemmälle.
Kuten ehkä noista albiinoreisistä voi päätellä...
Juhlittiin yks päivä mun kakskymppisiä vähän jälkijunassa.
Kahestaan täälä vaan sekoiltiin kuten aina, mut oli ihan hauskaa!
Makkarat ja valmis salaatit tulee kohta oikeesti korvista ulos. Mut hei, nyt on kesä,
kyllä sitä pitääkin useesti grillata! (Mä oon siis edelleen laihiksella....)
Meitsin uudet kolmenkympin popot Spartoosta!
Tää maisema on kyllä mielettömän kaunis!
Vesi on vaan hiton kylmää, ehkä jotain 10-12 asteista.
Ja koska ollaan naisia ei saatu saunaa kunnolla syttymään,
elikkäs mentiin suoraa tuolta avannosta tärisemään kylmään saunaan...
Ei nyt ehkä ihan menny putkeen :-D
Kesäloma kellarissa
perjantai 20. kesäkuuta 2014
Tänä Juhannuksena (en vieläkään muista kirjoitetaanko se pienellä vai isolla) jää perinteiset traditiot väliin. Yleensä ollaan menty porukalla perheen ja sukulaisten kanssa mökille syömään. Muu poppoo lähti jo, mua ei vaan jotenki huvita. Tai oikeastaan en kehtaa syödä sielä muiden seurassa. En, vaikka kyseessä on mun omat sukulaiset.
Juhlistan siis tätä keskikesän juhlaa yksin. Se ei hirveästi kaiverra, samanlainen arkipäivä muiden joukossa. Yksinäisyyteen ei ehkä koskaan totu, mutta se vaan pitää oppia sietämään. Ajattelin tänään leipoa pannarin, syödä sen ihan itse ja myöhemmin itkeä morkkista. Saatan katsoa myös jotain leffaa, harmi vaan että Netflixin valikoima on niin kehno. Voisin myös ehkä vetästä päikkärit, ihan sellaset pienet vaan. Ja sitten käydä ehkä myös lenkillä. Painotan sanaa ehkä.
Juhlistan siis tätä keskikesän juhlaa yksin. Se ei hirveästi kaiverra, samanlainen arkipäivä muiden joukossa. Yksinäisyyteen ei ehkä koskaan totu, mutta se vaan pitää oppia sietämään. Ajattelin tänään leipoa pannarin, syödä sen ihan itse ja myöhemmin itkeä morkkista. Saatan katsoa myös jotain leffaa, harmi vaan että Netflixin valikoima on niin kehno. Voisin myös ehkä vetästä päikkärit, ihan sellaset pienet vaan. Ja sitten käydä ehkä myös lenkillä. Painotan sanaa ehkä.
Hyvää Juhannusta kaikille!
Muistakaa nauttia, myös minun puolesta :3
Wake me up
torstai 19. kesäkuuta 2014
Tossa viimeks kerroin siitä puoltutusta, joka ei moikannut mulle. Josta mä automaattisesti olin varma. ettei se moikannut, koska mun ulkomuoto puistatti sitä.
Oltiin viikko mökillä, oli sateisia ilmoja joten datailtiin paljon. Mä keräsin rohkeuteni -ja pistin tälle tyypille viestiä facessa. Mä olin varautunut kaikkeen, kuten 'miks mä tollasta läskiä moikkaisin?' Sen sijaan me alettiin jutella. Ensin siitä kiireestä, jonka verukkeella jätin moikkaamatta. Tää toinen perusteli asian sillä, että: 'Ei se mitään, iteki jäin vaan kattelee perääs' Ja sitten puhuttiin säästä. Siitä hirveästä kaatosateesta, joka sinäpäivänä oli. Ja sitten jostain ihan muusta.
Kerroin sille, miksi mua ahdistaa asua tässä kaupungissa. Silleen lyhyesti, mutta kuitenkin. Kerroin rehellisesti myös sen, että luulin silläkin olevan jotain ennakkoluuloja mua kohtaan. Kaikilla on.
Ja sit kuulin jotain helvetin outoa. Odottamatonta.
Se sanoi: 'En mä susta ajattele mitään pahaa. Tiedätkö miks? Oon ollu kiinnostunu susta jo vuosia ja oon vieläkin. Oon vaan liian ujo sanomaan sellasta kellekään. Eikä tää oo trolli tai mikään muukaan mörkö.'
Mä en tiedä vieläkään, mitä ajatella. Mitä uskoa. Tekis vaan mieli jankata, ettei se voi olla tosissaan. Miksi se olis? Mua ollaan aiemminkin viilattu linssiin ja sit vaan naurettu perään, kun uskoin kaiken. Mut tää vaikuttaa jotenkin aidolta ja rehelliseltä.
Se sano, et ois kiva nähä kasvotusten. Me nähtiin nopeesti eilen illalla asemalla ja halattiin. Sen pää osu mua johonkin olkapään korkeudelle, oon ite niin pitkä. Ei ollu hirveesti aikaa, se oli lähössä johonkin pikkulauantai riennoille ja mä taas kotiin nukkumaan. Hyvä niin. Veikkaan et jos yhtään pidempään oisin jääny siihen sönköttämään koko juttu ois ollu tuhoontuomittu. 'Oon huomennaki vielä täälä, jos haluut paremmin nähä.'
Mä oon niin ristiriitasissa fiiliksissä. Oon ilonen, mut lähinnä helvetin hämmentynyt. Tuntuu että mut ois kertaheitolla sysästy takas teiniaikoihin, nopeisiin sydämentykytyksiin, suuriin odotuksiin & ihastuksiin. Oon ylpeä itestäni, että uskalsin jännityksestä huolimatta tavata sen. Toisaalta mua pelottaa ihan saatanasti, että mun pessimistinen luonne pilaa tän koko homman, ennenku se ees ehtii alkaakaan. Tää on liian outoa ja kutkuttavaa ollakseen totta.
Se soitti samalla kun kirjoitin tätä postausta. Soitan kohta takaisin.
Oltiin viikko mökillä, oli sateisia ilmoja joten datailtiin paljon. Mä keräsin rohkeuteni -ja pistin tälle tyypille viestiä facessa. Mä olin varautunut kaikkeen, kuten 'miks mä tollasta läskiä moikkaisin?' Sen sijaan me alettiin jutella. Ensin siitä kiireestä, jonka verukkeella jätin moikkaamatta. Tää toinen perusteli asian sillä, että: 'Ei se mitään, iteki jäin vaan kattelee perääs' Ja sitten puhuttiin säästä. Siitä hirveästä kaatosateesta, joka sinäpäivänä oli. Ja sitten jostain ihan muusta.
Kerroin sille, miksi mua ahdistaa asua tässä kaupungissa. Silleen lyhyesti, mutta kuitenkin. Kerroin rehellisesti myös sen, että luulin silläkin olevan jotain ennakkoluuloja mua kohtaan. Kaikilla on.
Ja sit kuulin jotain helvetin outoa. Odottamatonta.
Se sanoi: 'En mä susta ajattele mitään pahaa. Tiedätkö miks? Oon ollu kiinnostunu susta jo vuosia ja oon vieläkin. Oon vaan liian ujo sanomaan sellasta kellekään. Eikä tää oo trolli tai mikään muukaan mörkö.'
Mä en tiedä vieläkään, mitä ajatella. Mitä uskoa. Tekis vaan mieli jankata, ettei se voi olla tosissaan. Miksi se olis? Mua ollaan aiemminkin viilattu linssiin ja sit vaan naurettu perään, kun uskoin kaiken. Mut tää vaikuttaa jotenkin aidolta ja rehelliseltä.
Se sano, et ois kiva nähä kasvotusten. Me nähtiin nopeesti eilen illalla asemalla ja halattiin. Sen pää osu mua johonkin olkapään korkeudelle, oon ite niin pitkä. Ei ollu hirveesti aikaa, se oli lähössä johonkin pikkulauantai riennoille ja mä taas kotiin nukkumaan. Hyvä niin. Veikkaan et jos yhtään pidempään oisin jääny siihen sönköttämään koko juttu ois ollu tuhoontuomittu. 'Oon huomennaki vielä täälä, jos haluut paremmin nähä.'
Mä oon niin ristiriitasissa fiiliksissä. Oon ilonen, mut lähinnä helvetin hämmentynyt. Tuntuu että mut ois kertaheitolla sysästy takas teiniaikoihin, nopeisiin sydämentykytyksiin, suuriin odotuksiin & ihastuksiin. Oon ylpeä itestäni, että uskalsin jännityksestä huolimatta tavata sen. Toisaalta mua pelottaa ihan saatanasti, että mun pessimistinen luonne pilaa tän koko homman, ennenku se ees ehtii alkaakaan. Tää on liian outoa ja kutkuttavaa ollakseen totta.
Se soitti samalla kun kirjoitin tätä postausta. Soitan kohta takaisin.
Olkaa yksin ja juoskaa karkuun
torstai 12. kesäkuuta 2014
Ajattelen aina jos joku puoltuttu ei enää moikkaa mua nähdessään, että se on kuullu musta jotain, tai inhoaa mua muuten vaan. Olin just kävelly terapiasta hirveessä kaatosateessa, aikeinani käydä vielä kaupassa. Sielä pihalla istui 2 sellasta puoltuttua jätkää. Kävelin ohi, paniikissa, moikkaamatta. Mä näytin varmaan lihavalta, uitetulta rotalta. Ajattelin, että ne varmasti naurais mulle, koska 'olin jaksanu lähteä lenkille tällasessa säässä.' Kelatkaa, läski lenkkeilemässä. Ruokakauppaan. Ajattelin, et ei ne kumminkaan vastais mun tervehdykseen ja sit vaan nolaisin itteni.
Ehkä kuitenkin, mäkin voisin tehdä sen aloitteen joskus. Ehkä kuitenkin, kaikki ei olekaan aina mua vastaan. Ehkä mä olen itse itseni pahin vihollinen. Ehkä sen takia mä olen yksin. Ehkä sen takia ihmiset ei huomaa mua, koska mä en huomaa niitä.
Ehkä kuitenkin, mäkin voisin tehdä sen aloitteen joskus. Ehkä kuitenkin, kaikki ei olekaan aina mua vastaan. Ehkä mä olen itse itseni pahin vihollinen. Ehkä sen takia mä olen yksin. Ehkä sen takia ihmiset ei huomaa mua, koska mä en huomaa niitä.
Muistoni lierihatusta
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Uneton yö
Makaan alasti sängyllä
Sängyllä, jossa ei ole petivaatteita
Yritän sulkea silmät
Ympärillä surisee kärpänen
Se on surissut siinä kokoyön
Saan jonkin välähdyksen
Välähdyksen muistoista
Muistoissani olen 15 kesäinen
Olemme ystäväni kanssa kaupungissa
Aikeinamne lähteä kotiin
Vaaleansininen avoauto lipuu ohi
Apparin paikalla on joku tyyppi, sillä on lierihattu
Mies huutaa jotain, mitä en kunnolla kuule
Auto kaartuu pois
Myöhemmin kohtaamme samat kaksi miestä
En muista, mistä tarkalleen puhuimme
Toinen on virolainen, suomesti huonoa puhuva yli kolmekymppinen mies
Hän on ylväs, pitkä ja hoikka
Nuorempi on söpö, sillä on sellainen lierihattu, pikimusta tukka ja vieno hymy
Ne pyytää meitä kyytiin
Miksi epäröisin?
Miksi epäröisin?
Ajelemme kokoyön, meillä on hauskaa
Vanhempi mies tahtoo esitellä kotinsa, joka on 30kilometrin päässä
Kaarramme pihaan, jossa on iso tehdashalli ja autonromuja
Kävelemme natisevat puuportaat ylös
Huone ylhäällä on siisti, mutta sokkeloinen
Sielä on monta lukittua ovea ja parveke
Tapamme aikaa jutellen
Ympärilläni puheensorinaa ja naurua
Kuplan rikkoo miehen ääni, joka ehdottaa pornoelokuvan katsomista
Vaihdamme silmäyksen ystäväni kanssa, meitä asia huvittaa
Taustalla alkaa pian voihkia pari kaunista, kiinteää naisvartaloa
Ystäväni katoaa parvekkeelle nuoremman kanssa, johon tykästyin
Virolainen on kohtelias, hänellä on pilkettä silmäkulmassa
Liikaa
En tahdo häneltä mitään
Ystäväni viipyy liian kauan parvekkeella
Ystäväni viipyy liian kauan parvekkeella
Vihdoin he tulevat sisälle
Nuorempaa väsyttää
'Käyn moikkaamassa häntä'
Sanon ystävälleni, joka luo minuun merkillisen katseen
Sanon ystävälleni, joka luo minuun merkillisen katseen
Menen makkariin, suljen oven perässäni
Voin kuvitella ystäväni ilmeen
'Tykkäätkö sä oikeesti tosta?'
Kysyn lierihatulta ihmisestä, jonka pitäisi olla ystäväni
Kysyn lierihatulta ihmisestä, jonka pitäisi olla ystäväni
Hänen kanssahan minä tulin
Hänen seurassahan minä olen
Hänen seurassahan minä olen
'On se ihan ok, mut sä oot parempi'
Lähdemme takaisin kotiin, heitämme ensin ystäväni
'Mulla oli kivaa. Soitellaan, Christina. Jäätkö sä vielä noiden kanssa?'
'Emmä tiedä.'
Äiti on yrittäny soitella sata kertaa
Se varmaan uhkaa taas laittaa poliisit perään
Mua inhottaa olla vastaamatta
Mutta mä haluan elää ja kokea
Kurvaamme pois ystäväni pihasta
Miehet kysyvät, tahdonko jo kotiin
Kello on viisi aamulla
Kello on viisi aamulla
Mietin hetken
Väsyttää ja äiti on varmasti huolissaan, pitäisi mennä kotiin
'Ei vielä, mä tuun sun luo yöks'
Sanon nuoremmalle
Sanon nuoremmalle
Olemme perillä
Se on punainen omakotitalo
Pihalla joku iäkäs juoppo kusee nurmikolle
Sisällä vastaan kävelee haisevia, humalaisia miehiä
Mä en tiedä, mikä paikka se on
Mennään huoneeseen, joka on avara
Sielä on pelkistetty sisustus, kaikki huonekalut on vaaleita
Ikkuna on säpäleinä, kylmä ilma virtaa sisään
Pöydällä on ylitsepursuava tuhkakuppi
Mua puistattaa
Käydään vierekkäin sängylle
Me pussaillaan
Ja tehdään jotain muutakin, mut ei sitä itseään
'Sori, mä olen liian sekasin, ei tästä tuu vittu mitään'
Olen pettynyt, mutta annan asian olla
'Ehkä sun ois parempi lähtee himaan'
Aina yhtä pysäyttävä lause
Nielaisen
Nielaisen
Poika kertoo laiskasti ohjeet, miten pääsen juna-asemalle
Entä jos en löydä, kysyn
'Kyllä sä löydät, et voi olla löytämättä. Ei tästä oo matka eikä mikään'
Lähden kävelemään
Matkalla tiedustelen ohikulkijoilta nopeinta reittiä asemalle
Jos vaikka olen eksynyt
Jos vaikka olen eksynyt
Junassa oloni on likainen
Hiukset ovat takussa
Eiliset meikit poskilla
Musta tuntuu, että kaikki tietää
missä mä olen viime yönä luurannut
missä mä olen viime yönä luurannut
Ja mitä mä olen tehnyt
Pimeässä hapuilen
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Huonompi päivä vaihteeks, pelottaa että ne poissaolokohtaukset pilaa meiän mökkireissun. On tajuttoman raskasta katsella kokopäivän omaa elämää jonkun tuntemattoman silmillä. En edes välitä, vaikka joutuisin sitä sietämään, olen tottunut siihen. Ystäväni takia toivon, että ne ajatukset pysyis jotenkin kurissa. Etten pilais koko reissua.
Eräs uusi tuttava erehtyi kysymään multa, miksi en pidä kaupungista, jossa olen kokoikäni asunut. Hän kysyi sitä, koska oli itse vasta muuttanut tänne. Lykkyä pyttyyn, toveri:
"Mä olen luonteeltani aina ollut ujo, herkkä ja sinisilmäinen. koko peruskoulun kiusattuna, mutta yläasteella tuli ekaa kertaa myös päihteet ja muut. alotin röökin, koska muutki poltti. kaikki kinus jämiä ja tupakkaa, että jos mulla oli vaivalla saatu maxi aski, siitä oli illalla jäljellä enää muutama, koska heitin puolet askista 'kavereille.' multa lainailtiin rahaa. eikä nyt puhuta mistään kympeistä. ja koska kiusattiin halusin kovasti päästä porukkaan mukaan ja koska mulle oli/on vaikeeta sanoa ei, lainasin jokakerta. sitku ikää tuli lisää eksyin sinne pahimpaan. viina ja blaadaus ei kaikille riittäny, joten sit tuli kuvioihin subut ja rännitykset. sen kaiken keskellä tuli 14-17 vuotiaana kasvettua ja välissä sairastuin ja olin sit vuoden suljetulla ja vielä nykyäänki psyk. avohoidossa. se nuoruus ei ollu mitää ruusuilla tanssimista. ystävät puukotti selkään ja kaipasin kipeesti hyväksyntää jota sit etsin joskus ihan väärillä keinoilla. tee pari virhettä - kaupunki leimaa sut tehneeks niitä satoja. kannoin muutaman vuoden kylän pahinta jakarin /lutkan/huoran mainetta. ja se ei ollu mitään 'kateellisten viatonta huutelua' vaan esim yks kerta, pari aikuista ihmistä tuli mun päälle ku oltiin kylillä juomassa. tönittiin ja uhkailtiin mut ykskää ei ehtiny lyömään ku kaverit oli soittanu veljelle siitä. mut jäi siitäki sellanen pelko. katkasin 18 vuotiaana välit oikeastaan kaikkiin täälä. siitä päihde jengistä oli varsinkin vaikeeta vähinäänin lähteä. mut mä sain tarpeekseni muiden miellyttämisestä. valitsin olla mielummin yksin ku lössissä, joka tarvii mua vaan sillon ku niil ei oo varaa kamaan. tai ku ne tarvii jeesiä muissa draamoissa ja ihmissuhde sotkuissa. mä en ite oo koskaan käyttäny muutaku alkoholia, eli se tavallaan erotti mut aina muista, koska en edes hiisannu. vielä nykyäänki joku noista piireistä saattaa ottaa yhteyttä jos ne on pulassa. ja ne jokakerta osaa kuulostaa yhtä säälittäviltä ja apeilta, et tekis mieli heti tarjota auttava käsi. mutta en auta enää. rehellisesti kukaan niistä ei koskaan antanu mulle mitään muutaku tyhjän lompakon. kysyit syytä ja mä kerroin, jotkut ei tykkää mun avoimuudesta mutta ei mua pelota puhua ongelmista."
Eräs uusi tuttava erehtyi kysymään multa, miksi en pidä kaupungista, jossa olen kokoikäni asunut. Hän kysyi sitä, koska oli itse vasta muuttanut tänne. Lykkyä pyttyyn, toveri:
"Mä olen luonteeltani aina ollut ujo, herkkä ja sinisilmäinen. koko peruskoulun kiusattuna, mutta yläasteella tuli ekaa kertaa myös päihteet ja muut. alotin röökin, koska muutki poltti. kaikki kinus jämiä ja tupakkaa, että jos mulla oli vaivalla saatu maxi aski, siitä oli illalla jäljellä enää muutama, koska heitin puolet askista 'kavereille.' multa lainailtiin rahaa. eikä nyt puhuta mistään kympeistä. ja koska kiusattiin halusin kovasti päästä porukkaan mukaan ja koska mulle oli/on vaikeeta sanoa ei, lainasin jokakerta. sitku ikää tuli lisää eksyin sinne pahimpaan. viina ja blaadaus ei kaikille riittäny, joten sit tuli kuvioihin subut ja rännitykset. sen kaiken keskellä tuli 14-17 vuotiaana kasvettua ja välissä sairastuin ja olin sit vuoden suljetulla ja vielä nykyäänki psyk. avohoidossa. se nuoruus ei ollu mitää ruusuilla tanssimista. ystävät puukotti selkään ja kaipasin kipeesti hyväksyntää jota sit etsin joskus ihan väärillä keinoilla. tee pari virhettä - kaupunki leimaa sut tehneeks niitä satoja. kannoin muutaman vuoden kylän pahinta jakarin /lutkan/huoran mainetta. ja se ei ollu mitään 'kateellisten viatonta huutelua' vaan esim yks kerta, pari aikuista ihmistä tuli mun päälle ku oltiin kylillä juomassa. tönittiin ja uhkailtiin mut ykskää ei ehtiny lyömään ku kaverit oli soittanu veljelle siitä. mut jäi siitäki sellanen pelko. katkasin 18 vuotiaana välit oikeastaan kaikkiin täälä. siitä päihde jengistä oli varsinkin vaikeeta vähinäänin lähteä. mut mä sain tarpeekseni muiden miellyttämisestä. valitsin olla mielummin yksin ku lössissä, joka tarvii mua vaan sillon ku niil ei oo varaa kamaan. tai ku ne tarvii jeesiä muissa draamoissa ja ihmissuhde sotkuissa. mä en ite oo koskaan käyttäny muutaku alkoholia, eli se tavallaan erotti mut aina muista, koska en edes hiisannu. vielä nykyäänki joku noista piireistä saattaa ottaa yhteyttä jos ne on pulassa. ja ne jokakerta osaa kuulostaa yhtä säälittäviltä ja apeilta, et tekis mieli heti tarjota auttava käsi. mutta en auta enää. rehellisesti kukaan niistä ei koskaan antanu mulle mitään muutaku tyhjän lompakon. kysyit syytä ja mä kerroin, jotkut ei tykkää mun avoimuudesta mutta ei mua pelota puhua ongelmista."
mä säälin sua ku mun vartaloa, niin runneltu, niin turmeltu
oppiakseen uutta, harhoissa ei kuule totuutta
vaiheessa, aineessa, paineessa, laineessa
hyökyaalto haki jo Sirkesalon
aamulla kirvelee valo
puhutaan paskaa, teoriassa
tosi asiassa vedetään aineita
päästkää mut vittuun kalliosta, Lappiin kasvattaa poroja
anna mulle terve yhteisö jossa olla
yksin ei jaksa enää, hyksiin ei passaa mennä
kaikille armo, paitsi itelle, suutarin lapsella ei oo kenkiä
tää kroppa ei kauaa kestä ennää
mee itekki sinne minne mennään
oksennan eli ajattelen
mä en vittu siedä mitään
en ymmärrä miksi tykkään surullisista lauluista ehkä ne on kotoisia
mä oon sitä, mitä haluan olla, mut vaikee välillä haluta olla
kamalissa olotiloissa välitiloissa, motivaatiota hakemassa, kaipaan rakkautta
tarkoitusta, kaavaa kaaokseen
pelkään menettäväni kaikkeni, äitini, mieleni
ainoa joka kuuntelee on Jumala minun sisässä jolle olen minä
selittämättä, vääjäämättä, en haluu sinne, valun sinne
mulla tuntuu että meikä saattaa kilahella
silti meikä haluaa omas päässä tapella
saattaa tulla jotain outoo paskaa suusta
muttei se haittaa ku meikä löytää itteni hirtettynä puusta
mitä sä voit siihen sanua, itsemurha on
aine, meikäläisen uusi vaihe
silti meikä tekkee sun kanssa tätä
vitun teoria, muille väännetty
ite opittu, virheestä, virheestä
vittu saatana, en luovuta
hymyilen huomenna, vedän kuolemaa turpaan
nää vitun kerrostalot mahdollistaa parvekkeelta hyppäämisen
viina ryyppäämisen
millon koulus opeteltiin annosteleminen
eläminen, paikallaan oleminen
tää liha on vitun sitkiää
mutta kuinka, osais ees itkiä
kyyneleillä omana tietona
aivan vitun uskomatonta, mä oon tän vartalon sisässä
katon itseäni silmiin, enkä näe itseäni
täällä on kahta eri sakkia, vitun tyhmiä ja vitun älykkäitä
en tiiä kummassa oon, kummastelkoon päättäjät
verta ei voi oksentaa, ainoastaa blandataa
nestettä, sisään, tavotellaan nollatasoa
kaikki ongelmat päättyy aina kysymykseen, onko Jumala olemassa
uskon kuin lapsi, tai tapan itseni
pääsen taivaaseen, etkä pääse, tai kuolen
dokumentti, toivo, lasku kiitos, toivon valo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
