Mökille

 "Mee mökille äläkä jää kaupunkiin...." 

Niin tolkuttoman ärsyttävä biisi ja vielä niljakkaampi artisti, mut sattumoisin kyseinen tsibale tuli ekana mieleen ku tätä möksäpostausta aloin väsäämään!

Ollaan tosiaan tän mun ystävän (kutsutaan häntä tästälähtien vaikka kirjaimella S) kanssa mökkeilty kohta lähes kaksi viikkoa putkeen. Kivaa on ollu ja aika ollaan saatu hyvin kulumaan, ilmat vaan ei oo hirveesti meitä suosinu..

Tää pantteri koru on hommattu Ebaysta, ihan törkeen magee ja tietty halpa!

Ja siis tietty tän lärvin fiksaamiseen tarvitaan aina 

myös kasa erilaisia meikkitarvikkeita.

Myös tuo oikealla näkyvä babyoil oli 

messissä, tosin aika turhaan...

Keli ei  oo siis ollu mikään morsian täälä, 

joten auringonotot ja oilissa läträys on jääny vähemmälle. 

Kuten ehkä noista albiinoreisistä voi päätellä...

Juhlittiin yks päivä mun kakskymppisiä vähän jälkijunassa. 

Kahestaan täälä vaan sekoiltiin kuten aina, mut oli ihan hauskaa! 

Makkarat ja valmis salaatit tulee kohta oikeesti korvista ulos. Mut hei, nyt on kesä,

kyllä sitä pitääkin useesti grillata! (Mä oon siis edelleen laihiksella....)

Meitsin uudet kolmenkympin popot Spartoosta!

                                               

                                                  Tää maisema on kyllä mielettömän kaunis! 

                                                 Vesi on vaan hiton kylmää, ehkä jotain 10-12 asteista. 

                                                 Ja koska ollaan naisia ei saatu saunaa kunnolla syttymään, 

                                                elikkäs mentiin suoraa tuolta avannosta tärisemään kylmään saunaan... 

                                                 Ei nyt ehkä ihan menny putkeen :-D

Kesäloma kellarissa

Tänä Juhannuksena (en vieläkään muista kirjoitetaanko se pienellä vai isolla) jää perinteiset traditiot väliin. Yleensä ollaan menty porukalla perheen ja sukulaisten kanssa mökille syömään. Muu poppoo lähti jo, mua ei vaan jotenki huvita. Tai oikeastaan en kehtaa syödä sielä muiden seurassa. En, vaikka kyseessä on mun omat sukulaiset.

Juhlistan siis tätä keskikesän juhlaa yksin. Se ei hirveästi kaiverra, samanlainen arkipäivä muiden joukossa. Yksinäisyyteen ei ehkä koskaan totu, mutta se vaan pitää oppia sietämään. Ajattelin tänään leipoa pannarin, syödä sen ihan itse ja myöhemmin itkeä morkkista. Saatan katsoa myös jotain leffaa, harmi vaan että Netflixin valikoima on niin kehno. Voisin myös ehkä vetästä päikkärit, ihan sellaset pienet vaan. Ja sitten käydä ehkä myös lenkillä. Painotan sanaa ehkä. 

Hyvää Juhannusta kaikille! 

Muistakaa nauttia, myös minun puolesta :3

Wake me up

Tossa viimeks kerroin siitä puoltutusta, joka ei moikannut mulle. Josta mä automaattisesti olin varma. ettei se moikannut, koska mun ulkomuoto puistatti sitä. 

Oltiin viikko mökillä, oli sateisia ilmoja joten datailtiin paljon. Mä keräsin rohkeuteni -ja pistin tälle tyypille viestiä facessa. Mä olin varautunut kaikkeen, kuten 'miks mä tollasta läskiä moikkaisin?' Sen sijaan me alettiin jutella. Ensin siitä kiireestä, jonka verukkeella jätin moikkaamatta. Tää toinen perusteli asian sillä, että: 'Ei se mitään, iteki jäin vaan kattelee perääs' Ja sitten puhuttiin säästä. Siitä hirveästä kaatosateesta, joka sinäpäivänä oli. Ja sitten jostain ihan muusta.

Kerroin sille, miksi mua ahdistaa asua tässä kaupungissa. Silleen lyhyesti, mutta kuitenkin. Kerroin rehellisesti myös sen, että luulin silläkin olevan jotain ennakkoluuloja mua kohtaan. Kaikilla on. 
Ja sit kuulin jotain helvetin outoa. Odottamatonta. 

Se sanoi: 'En mä susta ajattele mitään pahaa. Tiedätkö miks? Oon ollu kiinnostunu susta jo vuosia ja oon vieläkin. Oon vaan liian ujo sanomaan sellasta kellekään. Eikä tää oo trolli tai mikään muukaan mörkö.' 

Mä en tiedä vieläkään, mitä ajatella. Mitä uskoa. Tekis vaan mieli jankata, ettei se voi olla tosissaan. Miksi se olis? Mua ollaan aiemminkin viilattu linssiin ja sit vaan naurettu perään, kun uskoin kaiken. Mut tää vaikuttaa jotenkin aidolta ja rehelliseltä. 

Se sano, et ois kiva nähä kasvotusten. Me nähtiin nopeesti eilen illalla asemalla ja halattiin. Sen pää osu mua johonkin olkapään korkeudelle, oon ite niin pitkä. Ei ollu hirveesti aikaa, se oli lähössä johonkin pikkulauantai riennoille ja mä taas kotiin nukkumaan. Hyvä niin. Veikkaan et jos yhtään pidempään oisin jääny siihen sönköttämään koko juttu ois ollu tuhoontuomittu. 'Oon huomennaki vielä täälä, jos haluut paremmin nähä.'

Mä oon niin ristiriitasissa fiiliksissä. Oon ilonen, mut lähinnä helvetin hämmentynyt. Tuntuu että mut ois kertaheitolla sysästy takas teiniaikoihin, nopeisiin sydämentykytyksiin, suuriin odotuksiin & ihastuksiin. Oon ylpeä itestäni, että uskalsin jännityksestä huolimatta tavata sen. Toisaalta mua pelottaa ihan saatanasti, että mun pessimistinen luonne pilaa tän koko homman, ennenku se ees ehtii alkaakaan. Tää on liian outoa ja kutkuttavaa ollakseen totta.

Se soitti samalla kun kirjoitin tätä postausta. Soitan kohta takaisin. 

Olkaa yksin ja juoskaa karkuun

Ajattelen aina jos joku puoltuttu ei enää moikkaa mua nähdessään, että se on kuullu musta jotain, tai inhoaa mua muuten vaan. Olin just kävelly terapiasta hirveessä kaatosateessa, aikeinani käydä vielä kaupassa. Sielä pihalla istui  2 sellasta puoltuttua jätkää. Kävelin ohi, paniikissa, moikkaamatta. Mä näytin varmaan lihavalta, uitetulta rotalta. Ajattelin, että ne varmasti naurais mulle, koska 'olin jaksanu lähteä lenkille tällasessa säässä.' Kelatkaa, läski lenkkeilemässä. Ruokakauppaan. Ajattelin, et ei ne kumminkaan vastais mun tervehdykseen ja sit vaan nolaisin itteni.

Ehkä kuitenkin, mäkin voisin tehdä sen aloitteen joskus. Ehkä kuitenkin, kaikki ei olekaan aina mua vastaan. Ehkä mä olen itse itseni pahin vihollinen. Ehkä sen takia mä olen yksin. Ehkä sen takia ihmiset ei huomaa mua, koska mä en huomaa niitä.

Muistoni lierihatusta

Uneton yö

Makaan alasti sängyllä

Sängyllä, jossa ei ole petivaatteita

Yritän sulkea silmät

Ympärillä surisee kärpänen 

Se on surissut siinä kokoyön

Saan jonkin välähdyksen

Välähdyksen muistoista

Muistoissani olen 15 kesäinen

Olemme ystäväni kanssa kaupungissa

 Aikeinamne lähteä kotiin

Vaaleansininen avoauto lipuu ohi

Apparin paikalla on joku tyyppi, sillä on lierihattu

Mies huutaa jotain, mitä en kunnolla kuule

Auto kaartuu pois

Myöhemmin kohtaamme samat kaksi miestä

En muista, mistä tarkalleen puhuimme

Toinen on virolainen, suomesti huonoa puhuva yli kolmekymppinen mies

Hän on ylväs, pitkä ja hoikka

Nuorempi on söpö, sillä on sellainen lierihattu, pikimusta tukka ja vieno hymy

Ne pyytää meitä kyytiin
Miksi epäröisin?

Ajelemme kokoyön, meillä on hauskaa

Vanhempi mies tahtoo esitellä kotinsa, joka on 30kilometrin päässä

Kaarramme pihaan, jossa on iso tehdashalli ja autonromuja

Kävelemme  natisevat puuportaat ylös

Huone ylhäällä on siisti, mutta sokkeloinen

Sielä on monta lukittua ovea ja parveke

Tapamme aikaa jutellen

Ympärilläni puheensorinaa ja naurua

Kuplan rikkoo miehen ääni, joka ehdottaa pornoelokuvan katsomista

Vaihdamme silmäyksen ystäväni kanssa, meitä asia huvittaa

Taustalla alkaa pian voihkia pari kaunista, kiinteää naisvartaloa

Ystäväni katoaa parvekkeelle nuoremman kanssa, johon tykästyin

Virolainen on kohtelias, hänellä on pilkettä silmäkulmassa

Liikaa

En tahdo häneltä mitään
Ystäväni viipyy liian kauan parvekkeella

Vihdoin he tulevat sisälle

Nuorempaa väsyttää

'Käyn moikkaamassa häntä'
Sanon ystävälleni, joka luo minuun merkillisen katseen 

Menen makkariin, suljen oven perässäni

Voin kuvitella ystäväni ilmeen

'Tykkäätkö sä oikeesti tosta?'
Kysyn lierihatulta ihmisestä, jonka pitäisi olla ystäväni

Hänen kanssahan minä tulin
Hänen seurassahan minä olen

'On se ihan ok, mut sä oot parempi'

Lähdemme takaisin kotiin, heitämme ensin ystäväni

'Mulla oli kivaa. Soitellaan, Christina. Jäätkö sä vielä noiden kanssa?'

'Emmä tiedä.'

Äiti on yrittäny soitella sata kertaa

Se varmaan uhkaa taas laittaa poliisit perään

Mua inhottaa olla vastaamatta

Mutta mä haluan elää ja kokea

Kurvaamme pois ystäväni pihasta

Miehet kysyvät, tahdonko jo kotiin
Kello on viisi aamulla

Mietin hetken

Väsyttää ja äiti on varmasti huolissaan, pitäisi mennä kotiin

'Ei vielä, mä tuun sun luo yöks'
Sanon nuoremmalle

Olemme perillä

Se on punainen omakotitalo

Pihalla joku iäkäs juoppo kusee nurmikolle

Sisällä vastaan kävelee haisevia, humalaisia miehiä

Mä en tiedä, mikä paikka se on

Mennään huoneeseen, joka on avara

Sielä on pelkistetty sisustus, kaikki huonekalut on vaaleita

Ikkuna on säpäleinä, kylmä ilma virtaa sisään

Pöydällä on ylitsepursuava tuhkakuppi

Mua puistattaa

Käydään vierekkäin sängylle

Me pussaillaan

Ja tehdään jotain muutakin, mut ei sitä itseään

'Sori, mä olen liian sekasin, ei tästä tuu vittu mitään'

Olen pettynyt, mutta annan asian olla

'Ehkä sun ois parempi lähtee himaan'

Aina yhtä pysäyttävä lause
Nielaisen

Poika kertoo laiskasti ohjeet, miten pääsen juna-asemalle

Entä jos en löydä, kysyn

'Kyllä sä löydät, et voi olla löytämättä. Ei tästä oo matka eikä mikään'

Lähden kävelemään

Matkalla tiedustelen ohikulkijoilta nopeinta reittiä asemalle
Jos vaikka olen eksynyt

Junassa oloni on likainen

Hiukset ovat takussa

Eiliset meikit poskilla

Musta tuntuu, että kaikki tietää
missä mä olen viime yönä luurannut

Ja mitä mä olen tehnyt

Pimeässä hapuilen

Huonompi päivä vaihteeks, pelottaa että ne poissaolokohtaukset pilaa meiän mökkireissun. On tajuttoman raskasta katsella kokopäivän omaa elämää jonkun tuntemattoman silmillä. En edes välitä, vaikka joutuisin sitä sietämään, olen tottunut siihen. Ystäväni takia toivon, että ne ajatukset pysyis jotenkin kurissa. Etten pilais koko reissua.

Eräs uusi tuttava erehtyi kysymään multa, miksi en pidä kaupungista, jossa olen kokoikäni asunut. Hän kysyi sitä, koska oli itse vasta muuttanut tänne. Lykkyä pyttyyn, toveri:

"Mä olen luonteeltani aina ollut ujo, herkkä ja sinisilmäinen. koko peruskoulun kiusattuna, mutta yläasteella tuli ekaa kertaa myös päihteet ja muut. alotin röökin, koska muutki poltti. kaikki kinus jämiä ja tupakkaa, että jos mulla oli vaivalla saatu maxi aski, siitä oli illalla jäljellä enää muutama, koska heitin puolet askista 'kavereille.' multa lainailtiin rahaa. eikä nyt puhuta mistään kympeistä. ja koska kiusattiin halusin kovasti päästä porukkaan mukaan ja koska mulle oli/on vaikeeta sanoa ei, lainasin jokakerta. sitku ikää tuli lisää eksyin sinne pahimpaan. viina ja blaadaus ei kaikille riittäny, joten sit tuli kuvioihin subut ja rännitykset. sen kaiken keskellä tuli 14-17 vuotiaana kasvettua ja välissä sairastuin ja olin sit vuoden suljetulla ja vielä nykyäänki psyk. avohoidossa. se nuoruus ei ollu mitää ruusuilla tanssimista. ystävät puukotti selkään ja kaipasin kipeesti hyväksyntää jota sit etsin joskus ihan väärillä keinoilla. tee pari virhettä - kaupunki leimaa sut tehneeks niitä satoja. kannoin muutaman vuoden kylän pahinta jakarin /lutkan/huoran mainetta. ja se ei ollu mitään 'kateellisten viatonta huutelua' vaan esim yks kerta, pari aikuista ihmistä tuli mun päälle ku oltiin kylillä juomassa. tönittiin ja uhkailtiin mut ykskää ei ehtiny lyömään ku kaverit oli soittanu veljelle siitä. mut jäi siitäki sellanen pelko. katkasin 18 vuotiaana välit oikeastaan kaikkiin täälä. siitä päihde jengistä oli varsinkin vaikeeta vähinäänin lähteä. mut mä sain tarpeekseni muiden miellyttämisestä. valitsin olla mielummin yksin ku lössissä, joka tarvii mua vaan sillon ku niil ei oo varaa kamaan. tai ku ne tarvii jeesiä muissa draamoissa ja ihmissuhde sotkuissa. mä en ite oo koskaan käyttäny muutaku alkoholia, eli se tavallaan erotti mut aina muista, koska en edes hiisannu. vielä nykyäänki joku noista piireistä saattaa ottaa yhteyttä jos ne on pulassa. ja ne jokakerta osaa kuulostaa yhtä säälittäviltä ja apeilta, et tekis mieli heti tarjota auttava käsi. mutta en auta enää. rehellisesti kukaan niistä ei koskaan antanu mulle mitään muutaku tyhjän lompakon. kysyit syytä ja mä kerroin, jotkut ei tykkää mun avoimuudesta mutta ei mua pelota puhua ongelmista."

mä säälin sua ku mun vartaloa, niin runneltu, niin turmeltu

oppiakseen uutta, harhoissa ei kuule totuutta

vaiheessa, aineessa, paineessa, laineessa

hyökyaalto haki jo Sirkesalon

aamulla kirvelee valo

puhutaan paskaa, teoriassa

tosi asiassa vedetään aineita

päästkää mut vittuun kalliosta, Lappiin kasvattaa poroja

anna mulle terve yhteisö jossa olla

yksin ei jaksa enää, hyksiin ei passaa mennä

kaikille armo, paitsi itelle, suutarin lapsella ei oo kenkiä

tää kroppa ei kauaa kestä ennää

mee itekki sinne minne mennään

oksennan eli ajattelen

mä en vittu siedä mitään

en ymmärrä miksi tykkään surullisista lauluista ehkä ne on kotoisia

mä oon sitä, mitä haluan olla, mut vaikee välillä haluta olla

kamalissa olotiloissa välitiloissa, motivaatiota hakemassa, kaipaan rakkautta

tarkoitusta, kaavaa kaaokseen

pelkään menettäväni kaikkeni, äitini, mieleni

ainoa joka kuuntelee on Jumala minun sisässä jolle olen minä 

selittämättä, vääjäämättä, en haluu sinne, valun sinne

mulla tuntuu että meikä saattaa kilahella

silti meikä haluaa omas päässä tapella

saattaa tulla jotain outoo paskaa suusta

muttei se haittaa ku meikä löytää itteni hirtettynä puusta

mitä sä voit siihen sanua, itsemurha on

aine, meikäläisen uusi vaihe

silti meikä tekkee sun kanssa tätä

vitun teoria, muille väännetty

ite opittu, virheestä, virheestä

vittu saatana, en luovuta

hymyilen huomenna, vedän kuolemaa turpaan

nää vitun kerrostalot mahdollistaa parvekkeelta hyppäämisen

viina ryyppäämisen

millon koulus opeteltiin annosteleminen

eläminen, paikallaan oleminen

tää liha on vitun sitkiää

mutta kuinka, osais ees itkiä

kyyneleillä omana tietona

aivan vitun uskomatonta, mä oon tän vartalon sisässä

katon itseäni silmiin, enkä näe itseäni

täällä on kahta eri sakkia, vitun tyhmiä ja vitun älykkäitä

en tiiä kummassa oon, kummastelkoon päättäjät

verta ei voi oksentaa, ainoastaa blandataa

nestettä, sisään, tavotellaan nollatasoa

kaikki ongelmat päättyy aina kysymykseen, onko Jumala olemassa

uskon kuin lapsi, tai tapan itseni

pääsen taivaaseen, etkä pääse, tai kuolen

dokumentti, toivo, lasku kiitos, toivon valo

Kristiina

Ekana herätessäni ajattelin, että luultavasti tänäänkin jumittaisin kotona läppäri sylissä all day, mutta onneksi sain aikaiseksi lähteä liikkeelle. Ostin Foreverista yks päivä ihanan syvän sinisen mekon. Ja koska olen povekkaampi, se istuu hyvin. No, yläkropasta siis. Vatsamakkarat tulevat vähintään yhtä hyvin esille ohuen kankaan vuoksi. Voi kuinka ihanaa olisi lähteä se päällä helle ilmojen armoille. Mutta kuten kaikki muutkin lihavat, ongelma tulee heti vatsan jälkeen alleissa. Eli on pakko laittaa joku neule päälle ja sitä saakin sitten etsiä kissojen ja koirien kanssa aina, koska harva yksi ja sama pitkähihainen sointuu jokaisen puseron ja mekon kanssa. Siispä turvauduin lyhytmalliseen luotto nahkatakkiini. Harmikseni ongelma ei tälläkään vielä ratkennut, nimittäin mun perse kirjaimellisesti levisi silmiinpistävän näköisesti siinä asussa. Ja legginssitkin oli turhan lyhyet. Joten ei muuta kuin mustat laihistavat farkut jalkaan ja mekko muutti malliaan topiksi.

Tässä kyseinen mekko, ihastuttavan Foreverin plusmallin päällä :3

Mä hikoilen kuin pieni porsas ihmisten ilmoilla nykyään, joten kassalla nahkatakin valitseminen kostautui. Tunsin jälleen ihmisten oudot tuijotukset selässäni. Tälläkertaa ainakin ihan syystä -ulos taapertaessa käsi hipaisi selkää, joka paljastui aivan litimäräksi.Vittu. Menin paniikkiin, kiiruhdin vessoille ja olin sielä niin kauan, kunnes olin mielestäni saanut mekon aseteltua takin uumeniin siten, etteivät hikiläntit paistaneet. Läskiahdistuksissani marssin toiseen ruokakauppaan ja päässäni soi erään tuttavani fb tilapäivitys: 'Ei oo lihaville nää ilmat.' Samalla hetkellä olin kassalla ostamassa limua ja jäätelöä, lol.

Tulin kotiin ja lähdettiin melkein samantien äidin ja koiran kanssa mökille. Tarkoitus oli saada puunattua siitä lomailukuntoinen. Tuuletin patjat ja petivaatteet, pyyhin pölyt ja imuroin. Lopuksi vielä lattioiden pesu ja petivaatteita kuljettamaan autolle, tarkoituksena pestä ne vielä täälä kotona. Ehdin siinä sivussa käyttää koiraa uimassa, se jaksaisi lutaa joessa vaikka kokopäivän! Olin ihan hapoilla jo pelkästään siitä jatkuvasta pallon syöttelystä ja muusta häseltämisestä, luojan kiitos en polta enää tupakkaa. Luultavasti happi ei kulkisi ollenkaan. Nähtiin tuttuja ja sain jubailtua pitkästä aikaa serkun kanssa.

Kaikinpuolin mulla oli tänään ihan kiva päivä, vaikka nuo poissaolevat tuntemukset häiritsemässä olivatkin. Voisin niistä kirjoitella myöhemmin. Silti, tunsin saavani tänään jotain aikaiseksi yhteisen hyvän eteen. Viikon päästä ollaan siis jo mökillä rakkaan ystäväni kanssa viettämässä ansaittua mökkivapaata! Toivottavasti ne poissaolokohtauksetkin hellittää, kun saa muuta ajateltavaa. Niin ja positiivista oli myös se, etten tälläkään kertaa kuollut sinne kauppaan, vaikka rytmihäiriöt tahdittivatkin jännitystä.

Oon btw ihan rakastunut tähän kappaleeseen. Ehkä siksi, että siinä on jotain katkeransuloisuutta. Vihasin aina pentuna Vilkkumaata, sain sen äänestä jomottavan päänsäryn. Saan ehkä vieläkin, mut ainakin nyt vanhempana osaan samaistua ja ymmärtää lyriikoita paremmin.

Jos joku sua kehuu se valehtelee

se tekee mitä vaan kun se haluaa rahaa

älä lainaa sille älä velkaa tee

näin Kristiina puhuu

Ja yleisö taputtaa huutaa "Krisse eduskuntaan!"

hän on niin kauniskin kauniskin aina

Eikä hän mitään paina

ei juuri mitään paina

jos vertaa hänen pituuteensa 

joka on metrikahdeksankuus

ja mitkä vaatteet

hänel on ihanat vaatteet

oi miten ihanat vaatteet

ja kaulassa silkkihuivi

ja se on joka päivä uus

joka päivä uus

Vakava nainen

Mun piti tänään käydä Alkosta hakemassa viinat valmiiks ensviikon mökkireissua varten. Meikkasin pitkään ja hartaasti. Kajaalit levis pitkin silmäkulmia. Viidennen vedon jälkeen onnisti, mutta siinä vaiheessa oli enää 10min aikaa dösän lähtöön.

Pahin painajaiseni koitti: En kerennyt sovittamaan yhteensointuvia kuteita. Se on aina yhtä ahdistavaa jos on kamala kiire eikä kerkeä panostamaan, koska ehostettuna on edes hetken ihan kohtalaisen näkönen. En kerennyt suoristamaan hiuksia. Se on toinen yhtä kamala juttu. Oon aina inhonnut mun luonnonkiharia, kärtsännyt niitä monta vuotta päivittäin 200 asteen lämpötilassa. Nykyään hiukset tippuu päästä ja oon yrittäny jättää suoristamista, mutta ei se helppoa ole.. Traumat jäänyt vissiin ala-asteelta, kun muut nimittelelivät möröksi, osittain tän pehkon takia. Tai näin ainakin otaksuisin. Mua ärsyttää suunnattomasti myös vanhemmat rouvashenkilöt ja muut kukkahattutädit, jotka toistaa sitä samaa mantraa: 'Miksi suoristat? Moni tyttö maksais tollasista hiuksista, lapsikulta.' Ai, kas kun en 'toisissa tytöissä' ole tällaista kateellisuutta huomannut, päinvastoin... Anyway, lähdin lopulta hiukset valtoimenaan kiharana taapertamaan bussille.

Sopersin kuskille kädet täristen että laskis mun hilut. Se jotain kysy mutta olin taas siinä normaalissa jännitystilassa enkä tajunnut  mitään. Kuski ojensi lipun, kiitin ja pälyilin ympärilleni. Oliko siellä tuijottavia silmäpareja, jotka mittasivat katseellaan? Onnekseni rumalla sisustuksella varustettu bussi ammotti tyhjyydellään.

Paikalle päästyäni rupesin samantien penkomaan laukusta kännykkääni. Mulla on ystävän kanssa tapana soitella aina kun lähden ihmisten ilmoille, se jotenkin rauhoittaa. Ikävä kyllä vastaukseksi sain vain hälytysääniä, kaveri ilmeisesti nukkui vielä. Matkalla äiti soitti ja huomautti, ettei kaupat ole auki koska on helluntai. Fuck. Jäin siis jo keskustassa pois ja kävin ostamassa batteryn. Siitä on tullut tapa, vaikka se ei mikään laihduttajan juoma olekaan, ikävä kyllä. Äiti lupas tulla hakemaan mut mikä helpotti kummasti. Tiesin ettei mun tarvitse kauaa seisokella bussia odottamassa tumput suorina. Aina, jos tulee sellainen tilanne, mulle tulee sellanen 'hätääntynyt peura ajovaloissa' fiilis ja tiedostan näyttäväni ihan vitun tyhmältä.

Tälläkin reissulla ihmiset loi katseita muhunpäin ja osa hymyili ystävällisesti. Ja taas mua ärsytti, koska en osannut hymyillä takaisin.

Näkymättömät käsiraudat

Same old, same old. 'Tää on sun päivä, hyvää synttäriä!' Yks päivä lisää yksinäisyyttä, mitättömyyttä, sitä ahdistuksen aaltoa, joka seuraa perässä ja kasvaa päiväpäivältä.

Musta tuntuu että mä elän, mutten ole elossa. Mulla on aina ollu vähän poikkeava maailmankuva omasta mielestä, kokoelämäni oon tuntenu viiltävää erilaisuutta. Nyt en enää tiedä, kestänkö sitä. En tiedä kestänkö tätä kaikkea yksin. Voi, kuinka monta kertaa mä olen ajatellut tällätavalla. Uskotellut, ettei mitään pahempaa voi tapahtua. Ja hetken päästä se tapahtuu.

Mä olen riippuvainen siitä viimeisestä ihmisestä joka mulla on. Mä olen niin mustasukkainen. Jokakerta kun se soittaa ja kertoo suunnitelmistaan ystäviensä kanssa, tekis melkein mieli sulkea luuri ja väittää myöhemmin että akku loppui, jottei se kuulis mun tuskastunutta ääntä. Mustasukkaisuuden ääntä. Mä en haluaisi olla tällainen. Mä en haluaisi takertua. Mä olen takertunut ennenkin koska mut on hylätty aiemmin. Mä en halua että ihmiset katoaa mun ympäriltä. Ja ne katoaa yleensä juuri tämän takia, koska en osaa antaa tilaa. Koska tarvitsen niitä liikaa. En pysy kasassa yksin. En osaa elää yksin. En osaa tehdä mitään yksin, koska mulla on aina ollut joku. Enää ei ole kuin se yks. Mä en saa menettää sitä.

Mä olen aina sanonut, etten ole itsetuhoinen. Kenenkään ei tarvitse pelätä, että tekisin jotain peruuttamatonta. Mä olen ollut se, joka on entisiä ystäviä pelastanut näiltä tilanteilta. Milloin oon juossu ottamaan terää jonkun kädestä, lukinnut veitsiä kavereilta piiloon, hakenut parasta ystävää pois junaraiteilta. Nyt historia toistaa itseään, mutta tälläkertaa joku on toisin. Uhrina olen minä. Ei, mulla ei ole viillettyjä käsivarsia, niitä ei ole koskaan ollut. Ainoa on polttojälki jonka joskus onnistuin säheltämään. 

Mä olen aina tehnyt lääkärin, vanhempien ja hoitajien mukaan kaiken mahdollisen, jotta tuska helpottuis ja saisin rauhoteltua itseäni. Suusta on tungettu väkisin lääkkeitä, perhetyöntekijä ollut elämässä vastoin tahtoa. Ammattiauttajat. Lääkkeet. Masennus. Itseinho. Ahdistus. Pelko. Häpeä. Sairaala.Terapia. Kaikki ne kulmakivet on kokeiltu. Eli mä olen yrittänyt parantua. Mä olen yrittänyt sitä kuusi vuotta, vain huomatakseni kuinka yksin voin olla. Valitettavasti uusi pilleripurkki ja päänsilittely ei auta. Mä olen sairas. Ehkä loppuun asti. Nyt sille 'hammasta purren, läpi harmaan kiven, kyllä se vielä iloksi muuttuu, kaikki järjestyy' -ajattelutavan tilalle on tullut jotain uutta. Kyllä sellaset ajatukset on kokoajan ollu tuola takaraivossa, mutta jos ne pääsee pinnalle, se on musertavaa, kaiken vievää. Ajatukset siitä, kun epätoivo käy liian suureksi. Luovuttaminen. Epäonnistuminen. Sen myöntäminen. Kivun lievittäminen. Päätös tälle kaikelle. Onneksi ne on vaan ajatuksia. 

Summertime Sadness

Okei, mun hiljaiselo heti ekan postauksen jälkeen ei lupaa hyvää. Mä en sittenkään tiedä, onko tää kirjottaminenkaan mun juttu. Kaikki johtuu mun itsetunnosta, tai oikeastaan siitä, ettei sitä ole. Mun päivät menee pitkälti miettiessä, miksen kelpaa, mitä ihmiset ajattelee, teenkö kaiken päin helvettiä. Kirjottaessa mietin, mitä ihmiset ajattelis, jos ne eksyis lukemaan näitä tekstejä. Nauraisko ne ruudun takaa sille, etten osaa pukea ajatuksiani edes sanoiksi?

Stressiä on viime aikoina riittänyt, joka ei sinänsä yllätä. Mut hyväksyttiin kouluun, mutta ongelma tulee siinä, ettei kyseisessä oppilaitoksessa olekaan asuntolaa, niinkuin aluksi luulin. Se tarkoittaisi siis muuttoa ekaan omaan asuntoon toiselle puolelle suomea. Jos kerrankin ajattelisin järjellä, tietäisin, että jo itse opiskelujen aloittamisessa olisi tällaselle masentuneelle, ailahtelevalle persoonalle haastetta. Joten, seuraavaksi pitäisi sitten pohtia oppisopimusta, jonka avulla saada perustutkinto. Se vaan, että siinä yhdistyy sekä työ että opiskelu, joka on sekin todella uuvuttavaa, kuulemma. Saa nähdä mistä ja missä kunnossa itseni löydän muutaman kuukauden päästä :\

Mun 20-vuotis synttärit lähestyy. Normaalisti ihmiset pyöreitä täyttäessään luultavasti juhlis ja hukuttautuis alkoholiin, mutta en minä. Mä istun kotona koneella, päivittelen fb'tä, ehkä katon jotain elokuvaa tai otan aurinkoa. Varmistettua ensin satakertaa, ettei naapurit oo pihalla todistamassa mun valaan kroppaa. Miten tässä kävi näin? Mä jäin yksin. Ulos kaikesta. Kuvioista, ihmisistä. Kukaan mun entisistä kavereista ei oo joutunu viettää kakskymppisiä yksin. Mä olen epäonnistunut.