Wake me up

Tossa viimeks kerroin siitä puoltutusta, joka ei moikannut mulle. Josta mä automaattisesti olin varma. ettei se moikannut, koska mun ulkomuoto puistatti sitä. 

Oltiin viikko mökillä, oli sateisia ilmoja joten datailtiin paljon. Mä keräsin rohkeuteni -ja pistin tälle tyypille viestiä facessa. Mä olin varautunut kaikkeen, kuten 'miks mä tollasta läskiä moikkaisin?' Sen sijaan me alettiin jutella. Ensin siitä kiireestä, jonka verukkeella jätin moikkaamatta. Tää toinen perusteli asian sillä, että: 'Ei se mitään, iteki jäin vaan kattelee perääs' Ja sitten puhuttiin säästä. Siitä hirveästä kaatosateesta, joka sinäpäivänä oli. Ja sitten jostain ihan muusta.

Kerroin sille, miksi mua ahdistaa asua tässä kaupungissa. Silleen lyhyesti, mutta kuitenkin. Kerroin rehellisesti myös sen, että luulin silläkin olevan jotain ennakkoluuloja mua kohtaan. Kaikilla on. 
Ja sit kuulin jotain helvetin outoa. Odottamatonta. 

Se sanoi: 'En mä susta ajattele mitään pahaa. Tiedätkö miks? Oon ollu kiinnostunu susta jo vuosia ja oon vieläkin. Oon vaan liian ujo sanomaan sellasta kellekään. Eikä tää oo trolli tai mikään muukaan mörkö.' 

Mä en tiedä vieläkään, mitä ajatella. Mitä uskoa. Tekis vaan mieli jankata, ettei se voi olla tosissaan. Miksi se olis? Mua ollaan aiemminkin viilattu linssiin ja sit vaan naurettu perään, kun uskoin kaiken. Mut tää vaikuttaa jotenkin aidolta ja rehelliseltä. 

Se sano, et ois kiva nähä kasvotusten. Me nähtiin nopeesti eilen illalla asemalla ja halattiin. Sen pää osu mua johonkin olkapään korkeudelle, oon ite niin pitkä. Ei ollu hirveesti aikaa, se oli lähössä johonkin pikkulauantai riennoille ja mä taas kotiin nukkumaan. Hyvä niin. Veikkaan et jos yhtään pidempään oisin jääny siihen sönköttämään koko juttu ois ollu tuhoontuomittu. 'Oon huomennaki vielä täälä, jos haluut paremmin nähä.'

Mä oon niin ristiriitasissa fiiliksissä. Oon ilonen, mut lähinnä helvetin hämmentynyt. Tuntuu että mut ois kertaheitolla sysästy takas teiniaikoihin, nopeisiin sydämentykytyksiin, suuriin odotuksiin & ihastuksiin. Oon ylpeä itestäni, että uskalsin jännityksestä huolimatta tavata sen. Toisaalta mua pelottaa ihan saatanasti, että mun pessimistinen luonne pilaa tän koko homman, ennenku se ees ehtii alkaakaan. Tää on liian outoa ja kutkuttavaa ollakseen totta.

Se soitti samalla kun kirjoitin tätä postausta. Soitan kohta takaisin.